Kakkailoja ja pissapyykkiä

Sunnuntai-aamu.

Puolison kanssa mietitään, mitä tekevät sunnuntai-aamuisin ihmiset, joiden koiran jalka on poikki. Ehkä kuitenkin sitten keittävät kahvia, avaavat television, puhuvat, etsivät netistä vertaistukitarinoita. Kantavat koiraa pihalle ja takaisin. Yrittävät olla normaaleja.

Normaaliuteen pyrkivät meillä kissatkin, eriskummallisella raivolla, sen huomasin jo eilen, vai oliko se perjantaina, en jaksa muistaa. Ne saavat korostuneita leikkihepuleita, viilettävät ihan Boriksen kylkiä pitkin ohi, ovat kovaäänisempiä ja näkyvämpiä kuin ikinä.

Yö meni odotuksiin nähden hyvin. Iltaruoka ei maistunut, koska olin murskannut antibiootin sinne sekaan. Tungin muhjuisia pillerinpaloja koiran kurkkuun ja otin ruokakupin pois edestä. Iltamyöhällä saavutettiin yksin virstanpylväs: Boris kävi pissalla. Ujellus oli kova ja henkinen häpeä vielä kovempi, kuin kömpelö koira koitti könkätä puunjuurelle niin että saisi nostettua koipea. Tyttöpissaaminen ei tullut kuuloonkaan.

Yöksi laitoimme Boriksen varmuuden vuoksi häkkiin, ettei se ramppaisi edestakaisin, ja sinne se rauhoittui nukkumaan. Johannes nukkui sohvalla häkin vieressä ja minä makuuhuoneessa. Yöllä heräsin kerran nuolemisääneen - olen niin rutinoitunut vahtaamaan Boriksen tassujen nuolemista, että heräisin varmaan koomastakin siihen ääneen. En tiedä, nuoliko koira vasemman etusen tikkejä vai kanyylinpaikkaa, mutta laitoin jalkaan kuitenkin sukan suojaamaan tikattua haavaa. Toisen kerran heräsin, kun hirvittävän kova ukkonen tuli ihan päälle. Salamat löivät ihan tauotta ja vettä tuli kaatamalla, mutta koira pysyi koko ajan rauhallisena ja hiljaa. Hyvä niin.

Yömaja

 

Aamulla heräsimme puoli kahdeksalta antamaan koiralle lääkkeet (nyt suoraan kurkkuun), ruokaa ja vettä sekä viemään pihalle. Ja miten iloiseksi ihminen voikaan tulla koiranpaskasta! Boris teki asiansa: nyt tyttökyykkypissalla, kun pissaa tuli varmaan useampi litra, ja pienen kakan. Melkein itkin. Ruokaakin se söi, ja joi kunnolla. Voitonmerkkejä kaikki.

Olen yllättynyt siitä, miten hyvin Boris liikkuu jalkapaketistaan huolimatta. Kömpelöhän se on, mutta könkkää kolmella jalalla sisukkaasti ja kovaa. Menoa on pakko koittaa vähän hillitä. Ulosmeno on vaikein osuus, sillä meillä on ulkoeteisessä pari porrasaskelmaa ja sitten vielä ulkorappuset. Pikkuhiljaa täytyy opettaa koira siihen, että sen etupäätä kannatellaan ja takajalat saavat kävellä itse portaissa, muuten sitä ei saa yksin ulos.

 

 

Boris vinkuu vielä aika paljon, mutta tulkitsen sen ennemmin sellaiseksi oudon olon ilmaisemiseksi kuin kivun huutamiseksi. Nytkin B on ruvennut nukkumaan lattialla, ja on siinä ihan rauhassa vaikka me kävellään edestakaisin ja yritetään elellä normaalisti.

Pyykinpesukone jauhaa tauotta, meillä on niin paljon pissaisia huopia, täkkejä, pyyhkeitä ja lakanoita kuin vain voi olla. Mutta luulen, että allelaskeminen loppuu nyt kun ulkona on jo saatu onnistuneita pissasuorituksia.

 

Dokumentoinnin tarve on suuri, joten luulen että päivitän blogia aika ahkerasti tämän asian tiimoilta. Vaikka nyt onkin saanut yhden yön unta, oma pää tuntuu vielä niin haperolta, että ellen nyt kirjoita asioita ylös, en enää parin päivän päästä muista niitä.

 

 

Kiitos kaikille myötäelämisestä, kannustavista sanoista ja viesteistä, olemme saaneet niitä paljon niin virtuaalisesti kuin oikeassakin elämässä. Se merkitsee tällaisessa tilanteessa paljon.