Kohta loppuu

Kohta loppuu huumorintaju.

Boris on siinä onnekkaassa asemassa, että sen päivittäiset yksinolot ovat maksimissaan neljän-viiden tunnin luokkaa, tavallisimmin siinä kahden tunnin kieppeillä. Niin myös tänään, puolitoista tuntia, se aika kun puoliskon kanssa käytiin ravintelissa syömässä.

Ja mitä tekee Boris? Lounastaa kaukosäätimen. Eikä siinä vielä kaikki! Lounastaa kaukosäätimen pikkupikkupalasiin (patterit sentään jätti syömättä), ja kas kummaa kun tv oli jäänyt pleikkarin pelaamisen jäljiltä analogiselle "puolelle" eikä digitaaliselle, ja kun puolisko sitten kävi reippaana hakemassa Mustasta Pörssistä uuden monitoimikaukosäätimen, niin siinäpä ei olekaan nappulaa, jolla tv:n saisi sieltä analogiselta puolelta pois. Eikä muuten ole siinä tv:ssä itsessäkään.

Eipä tartte tämän jälkeen paljon telkkaria katella. Tai voihan sitä katella, vaihtoehtojakin on jopa, ihan kaksin kappalein: lumisade ja musta ruutu!

 

Että voi nyt taas sanonko mikä.

Ja kyllä, uskon että koiranpenikkamme saa suhteessa yksinviettämäänsä aikaan tarpeeksi liikuntaa ja aktiviteetteja. Kyllä, olemme koittaneet jättää sille sallittua tuhottavaa ja olemme myös koittaneet olla jättämättä. Tilaa on rajattu ja olevinaan kaikki irtonainen kerätään pois. Ja tuokin armon kaukosäädin on keikkunut tuossa sohvapöydällä koko Boriksen meilläoloajan eikä se ole ollut lainkaan kiinnostava. Ennen kuin nyt. Kyllähän sitä nyt joka poika rouhetikkujen palanpainikkeeksi mielellään popsii yhden säätövälineen. Voi saasta että ottaa kupoliin.

En minäkään mikään yli-ihminen ole, että joka kerta muistaisin tai ihan rehellisesti sanoen edes jaksaisin joka jumalan irtoesineen kerätä lukittujen ovien taakse, varsinkin kun koira jää yksikseen niinkin pitkäksi aikaa kuin puoleksitoista tunniksi. Onko se ihan liikaa vaadittu että vetäisi sen ajan unta kupoliin ja antaisi mun irtaimiston olla?

 

Kaiken kukkuraksi nyt on niin märkä ja liejuinen keli, että Borista ei huvita kävellä ulkona pätkääkään. Ei ihme että virtaa kertyy kun ulkona pitää vaan luimuta menemään kun väkisin vedetään perässä. Ja ne hajut. Niitä sitten pitäisi saada nuuhkuttaa ja nuoleskella ja vähän vielä nuuhkuttaa ettei varmasti jää mikään liraus analysoimatta. Ja koipi nousee. Että kaikki varmasti muistaa että näillä kulmilla liikkuu myös harvinaisen viriili nuorimies. Kyllä se silloin nukkuu loppupäivän, jos sitä on juoksuttanut ensin metsässä pari-kolme tuntia niin että höyry nousee korvista, mutta ikävä kyllä meidän joka-aamuinen liikunta ei ihan aina ole sitä metsärömyämistä.

Ja sitten vielä se piippiippiip. Piippiip. Vingun tässä nyt. Vingun vaan. Vingun kun menet vessaan ja vingun jos et huomioi. Vingun vaikka en saavuta sillä mitään. Vingun aamulla kun on niin kiire imeskelemään yön aikana ilmestyneitä nartunpissoja. Ja sitten vähän vielä vingun. Piip.

 

Tiedän että koirani on murrosikäinen uros ja että tämä todennäköisesti menee joskus ohi. Tiedän senkin että minua kyllä varoitettiin. Tiedän myös, että en ehkä ole ihan yksin tämän asian kanssa. Nyt vaan tuntuu siltä että tarttis vähän päänsilitystä ja hermolepoa.

Ohituksia ja muita mutinoita

Voi olla että kaivan verta nenästäni sanomalla, että Boriksen ohittamiset ovat parantuneet, mutta sanonpa kuitenkin. Ainakin eilen iltalenkillä ohitettiin kaksi koiraa varsin mallikkaasti, toinen hiukan kauempaa kiertäen ja toinen ihan vastakkain pyörätiellä. Yksi aika iso kehitysaskel tuntui olevan se, että Boris palautuu ohituksesta nopeasti - ei siis jää kyttäilemään taaksepäin ja käänny sataa kertaa remmissä perä menosuuntaan ja katse kaihoisasti ohimenneeseen koiraan, vaan vilkaisee kerran taakse ja jatkaa sitten matkaa kun sanon "mennään vaan".

Itseäni ohittaminen vielä jännittää, mutta olen huomannut, miten suuri merkitys omalla suhtautumisella on. Olenkin yrittänyt kaukaa kuikuilla, millä lailla vastaantuleva koira hihnassa kulkee, onko se taluttajansa hallinnassa vai näyttääkö siltä että se provosoituu muista koirista, ja jos kaikki tuntuisi olevan ok ja vastapuolikin kerää koiransa lyhyelle hihnalle ja tien laitaan, voidaan yrittää ohittamista. Toki vielä pyrimme ohittamaan aika kaukaa ja kaartaen, eli mieluummin sitten autotien laitaa kuin kapealla jalkakäytävällä vastatusten, mutta joka tapauksessa Borikselle tuntuu olevan tärkeää se, kuinka minä suhtaudun koirakkoon. Ja minun tulisi suhtautumisen sijaan "ei-suhtautua", eli mennä vain.

Olen tehnyt niin, että jos ohitettava koirakko on kaukana (esim. välissämme on autotie), kehun Borista ohituksen ajan kontaktista ja mahdollisesti palkkaan, mutta jos ollaan tiukemmassa paikassa, itselläni on varmin olo kun mulla on kaikki kädet hihnassa niin että varmasti saan Boriksen pidettyä vierellä jos se yrittää singota johonkin, ja sitten vain kävellään reippaasti ohi ilman mutinoita ja seremonioita. Olen pyrkinyt myös puuttumaan hyvissä ajoin siihen kierrosten keräämiseen jota Boris yrittää, eli se tuijottaa vastaantulevaa koiraa, askel alkaa pompahdella ja häntä huiskia (täällä Boris ja suuri rakkaus, kuuleeko vastaantulija, kuuleeko kuuntelen?), ja sitten kehun kun vireystaso laskee siedettävälle tasolle, ts. myös minä käskyineni mahdun Boriksen tajuntaan.

Uskon, että myös treeneissä käymisen säännöllistyminen on lisännyt minun hallinnantunnettani, sillä nyt näemme pakostakin edes kerta viikkoon muita koiria olosuhteissa, joissa Boris ainakin useimmiten muistaa, että pointti oli joku muu kuin kaiholla hinkua muiden koirien luo. Toki sillä on vielä päiviä ja tilanteita, joissa paine käy liian suureksi ja minun pitää hallita koiraa ihan vain lihasvoimalla eikä "henkisellä yliotteella", mutta noin kokonaisuutena alkaa tulla tunteita, että kyllä me tästä vielä selvitään.

 

Mutta murkkuikä sen kun jatkuu. Boris on nyt kaksi kertaa kerennyt silmän välttäessä nostaa koipea yläkerran seinää vasten, ja voi hyvä ihme kun se osaa meikäläistä jurppia! Borishan ei ole viettänyt talomme vintissä aikaa lainkaan, nyt vasta viime viikkoina se on otettu sinne mukaan jos ollaan itsekin puuhattu siellä jotain. Toinen sisällemerkkauspaikka on kovin kohteliaasti minun anoppilani, eli puoliskon vanhempien kotona olohuoneen pönttöuunin kylkeen. Eikä sielläkään olla saatu koiraa verekseltään kiinni. Mrrr.

Myös kuvien päivittämiseen on tullut taukoa, koska Boris söi kaikista tämän talouden johdoista juuri sen yhden jota tarvitsen, eli kameran ja tietokoneen välisen. Oli oikein kaivanut ja valinnut sen kameralaukusta, vaikka siellä olisi ollut ties mitä televisiopiuhaa ja muuta mulle tarpeetonta.

 

Kokeilunhaluisina hulluina ollaan ilmoittauduttu rhodesiankoirayhdistyksen agilitypäivään 10.4.. Jännittää, sekä itse agilityn testaaminen että koiran käytös paikanpäällä. Mutta ilokseni huomasin, että paikalle on tulossa myös Boriksen siskolikka sekä blogien kautta kaveriksi muodostunut Dexter. Näiden tapaamista odotan innolla.

Bileet

 

Voihan pyhä perkele. Kodissani on ollut teinin luvattomat bileet.

Sohvan istuintyynyn päällyskangas oli kuivumassa pesun jäljiltä (huom. koska joku nimeltä mainitsematon teini oksensi siihen!) ja sohvan vaahtomuovi-istuintyyny oli villavilttiin käärittynä. Korostan mennyttä aikamuotoa, oli.

 

 

Kas näin. Olohuone oli kuin pallomeri, nyrkinkokoisina mollukoina kolmasosa sohvasta. Olenhan mä joo haaveillut uudesta soffasta, mutta että näin pian. Jep jep.

 

En kyllä osaa olla edes harmissani. Vanha hurmaava pikkuponini on tänään saanut klinikalla viimeinkin oikean diagnoosin kaiken puoskaroinnin ja kuolemantuomion petaamisen jälkeen, ja pitkään kovin kipeänä ollut ponivanhukseni siis toipuu. Mikään ei voi madaltaa mieltäni tänään, ei mikään. Ei edes tämä viimeisin teinikoiran tempaus. Sohvakin on materiaa, vain materiaa!

Oivaltamista

Pakko hehkuttaa heti tämänkertaisen koirakoulun oppioivallusta: Boris oppi tulemaan eteen istumaan luoksetulossa! Tai käytännössähän treenattiin vain sitä yhtä osaa luoksetulosta, eli siihen eteen asettumista, ei koko pakettia.

Ollaan harjoiteltu sitä yksiksemme kotona, mutta Boris on aina jäänyt aika kauas, vaikka kuinka olen koittanut "palkata navasta". Ratkaisu ongelmaan oli kovin yksinkertainen: haara-asento. Ja kas kummaa, koira alkoikin tulla ihan iholle! Toki haara-asento häivytetään vähitellen pois, mutta tänään todella tuntui, että me molemmat oivalsimme jotain. Jee

Lisäksi ollaan nyt pari kertaa käyty treeneissä siten, että Boris on saanut sinä päivänä vain murto-osan normaalista aamupalastaan. Johan löytyy illalla motivaatiota! Varsin yksinkertainen ja looginen temppu, mutta miten sitä ei ole tullut kokeilleeksi ennen kuin on yhden treenikerran joutunut pitämään olkapää parkuen muiden koirien perään rempovaa koiraa jota ei himppuakaan kiinnosta minun broilerinsydämeni ja jauheliha-maksa-juustopalleroni. Nyt taas kiinnostaa ja parin viime treenikerran jälkeen on itselläkin taas fiilis ja usko omaan tekemiseen noussut.

 

Sunnuntaina kävimme pyörähtämässä yhdessä match showssa. Paikka oli hienossa treenihallissa, joka kylläkin sijaitsi kolmannessa kerroksessa. Onneksi porraspelko oli juuri saatu hallintaan, ja vaikka Boboa selvästi vähän jänskätti, se tuli tosi urheasti portaat molempiin suuntiin ja vielä useamman kerran. Paikan päällä oli porukkaa kuin pipoa joten aika sillit suolassa -lähekkäin jouduttiin olemaan koko ajan vieraiden koirakoiden kanssa. Tilanteen haastavuuteen nähden Boris käyttäytyi ok. On jännä seurata, miten se iskee silmänsä joihinkin koiriin ja näistä tulee ihan sen suosikkeja, joiden luo olisi aivan pakko päästä hinnalla millä hyvänsä, kun jotkut toiset koirat taas ovat aika yhdentekeviä eikä niitä oikein jaksa edes noteerata.

Kehässä Boris lahjoi tuomaria (eli nuoli naamaa...), ravasi nätisti mutta venkoili seisoessa tosi paljon, ja sai silti punaisen nauhan. Punaisten pentujen kehässä ei sitten enää menestystä tullut. Pentuja oli tosi paljon, n. 50 yhteensä. Kelpo kokemusreissu!

Portaat

Rohkea rhodepentu selvisi tänään suuresta koettelemuksesta ja oppi kai jotain uutta: kulkemaan portaita. Tai ainakin yksiä portaita.

Meillähän on talossa myös yläkerta, jonne vievät portaat on portilla suljettu koiralta. Kesäaikaan vintti on ollut kissoille Borisvapaa vyöhyke ja näin talviaikaan siellä ei ole käynyt kukaan paitsi viemässä ja tuomassa pyykkejä (kas kirjailijan työhuone kun on erinomainen pyykinkuivaushuone...).

Omaa tyhmyyttä kun ei ole otettu koiraa yläkertaan koko sen meilläoloaikana- nyt kun vajaa viikko sitten ensimmäisen kerran pyysin Boriksen mukaan, se tuli ylöspäin oikein mallikkaasti, mutta kun oli aika poistua, tuli stoppi. Eikä mikään pikkustoppi, vaan aivan täydellinen lamaantuminen ja hyytyminen. Olin tietysti yksin kotona, en jaksa kantaa Borista (kokeilin, syliin nousi mutta olis tullut ruumiita jos olisi lähdetty siten yrittämään laskeutumista), ja Boris meni ihan veteläksi, täriseväksi ja läähättäväksi. Mamma mää en pysty emmää pysty mää kualen tänne! Kaksi ja puoli tuntia yritin niin hyvällä kuin pahallakin saada koiraa portaat alas, ja kaksi ja puoli tuntia Boris pisti kaikin voimin hanttiin. Ruoka ei kelvannut, ei edes raaka jauheliha vaikka heiluttelin paketillista ihan nenän edessä... Luulin että pitää hakea naapuri avuksi kantamaan sitä alas!

No, koira ei jäänyt yläkertaan. Lopulta pungin sen pyllystä työntämällä ja pannasta vastaan pitäen askelma kerrallaan alakertaan. Hirmuiset kehut ja namit. Boris onneksi palautui stressistä heti ja oli oma onnellinen itsensä kun oli päässyt alas. Jätimme porrasasian hautumaan.

Tänään oli uuden kohtaamisen aika. Koira yläkertaan seuraksi pyykkien viikkaukseen. Ylöspäin meni taas hienosti, alaspäin... ei. Hetken Boris sai mutustella asiaa itsekseen, mutta kun edistystä ei tapahtunut vaan koira alkoi taas hermostua, päätimme puoliskon kanssa vähän tuupata sitä alkuun. Nyt ei tarvinnut työntää pyllystä kuin sen verran, että etutassut tulivat ensimmäiselle portaalle. Sitten syttyi lamppu! Ja Boris tuli portaat alas asti hienosti, hitaasti ja rauhallisesti. Vau! Kourallinen nameja, hurjat kehut, ja uudestaan ylös. Ja alas. Ja kerta vielä, no problem.

Valaistuminen on tapahtunut.

Retki

 

Kävimme retkellä. Eväänä kaakaota termarissa, nakkeja ja vaahtokarkkeja. Koirille possunkorvat. Päivä huumaavan kaunis! Laskimme vähän pulkalla ja teimme nuotion.

 

 

Vuolin nakkitikkuja joista Boris reippaana poikana varasti toisen ja pilkkoi pikku päreiksi. Nuotio kärytti mutta syttyi kuitenkin. Nakit jäivät haaleiksi, vaahtokarkit sen sijaan paloivat iloisella roihulla! Ei se mitään.

 

Halvatun hankikanto, tuumaa Boris. (tässä kuvassa Bobon häntämutka näkyy hyvin, pieni pykälä ihan päässä)

 

possukorvan possunkorva

 

Hetki ennen kuin Bella varastaa Boriksenkin evään

 

ISO poika!!

 

Boris heittää löylykauhalla lunta päähänsä

 

"Grillaa mulle nakki tai näännyn"

 

 

Aurinko lämmitti niin että Boriskin sai mennä osan matkaa nakupellenä. Kevättä odotellaan aurinkolaikuissa maaten ja silmiä siristellen.

Voi kun toi olis jo aikuinen

Hävyttömäksi venyneen tauon jälkeen jälleen koirakoulussa.

"Kuinka meni", kysyi puolisko eteisessä kun tultiin takaisin, ja lisäsi sitten ilmeeni nähtyään, että "uskaltaako kysyäkään". No, jos lähdetään siitä että jo parkkipaikalla Boris veti mut kumoon... Eli murkun maailma täyttyi Toisista Koirista, jotka ovat Ihaninta ja Arvokkainta.

Tehtiin paikallaoloa istuen (meni hyvin kun otin tarpeeksi väliä muihin koirakoihin, eli käytännössä siirryin kentältä parkkipaikan puolelle), kontaktikävelyä ja paikallaoloa muiden kontaktikävellessä ympärillä, ja eteenmenoa. Eteenmeno meni hienosti - myös parin muun koiran vuorolla Boris lähti oikein kivasti eteen. Harmi vaan ettei käsky (ja avustavan namikupin heiluttelu) ollut silloin tarkoitettu hänelle. Nyt siis särkee olkapäätä ihan maan saatanallisesti ja hermo on aika piukalla.

Jäin juttelemaan kouluttajan kanssa tunnin jälkeen ja sain tukea ja kannustusta. Murkkuikä menee ohi. Ja Boris on edelleen se näppärä koira jota se oli alussakin. Sillä on nyt vaan Hormonit ja sitä kiehtoo Hajut ja Nartut. Saatiin pari hyvää käytännönvinkkiä toimimiseen, ja myös komennusohjeita jos hilluminen äityy mahdottomaksi.

Arjessa se on vallan kiva koira, mutta auta armias kun joudutaan noin rankan häiriön alle! Nyt oltiin vielä poikkeuksellisen ison ryhmän mukana (7 koirakkoa), joten haastetta riitti jo ihan siitä syystä, että lähekkäin oloa ei oikein voinut välttää. Toivottavasti nyt olisi voitettu sairastumiset ja kelikin alkaisin suosia ulkoilmassa treenaajia, jotta saataisiin taas säännöllinen treenirytmi. Ehkä sitä kautta se toisten koirien näkemisen suosiokin hiukan laantuisi. Ajattelin myös kokeilla aamuruuatta jättämistä treenipäivinä, josko sitten mun namini saisivat ansaitsemansa arvostuksen.

Tänään sanottua: kunpa toikin olis jo edes puolitoistavuotias, oltaisiin jo voiton puolella.