keskiviikko 17. helmikuuta 2010

Kuvatuksia


Kävimme ulkoiluttamassa koiraa ja palloa.



Heitä jo!


 



Jarrutus


 



Jipii


 


Välillä pallo unohtui mutta vauhti jatkui: 



Äkillinen tullenpuuska nosti pennun ilmaan


 



Antennipää


 



Siisti poseeraus muuttui hepulin alkutahdeiksi


 



Välillä paikallaankin (en tiedä missä kolmasosa korvaa leijailee)


 



Ilme


 


Kuvasin eilen myös vähän kissoja: 



Mä en tunne tota... Enkä mä tota.


 



Valo mietiskelee


 



Nuka on merimakkara


 


Arvoitus: Onko rhodesiankoira vain pieni kikkare sohvannurkassa...



 


... vai valtava valtaaja?



 


Vastauksen saa kukin päättää itse.


 



Tassut


 



Uni


 


Lopuksi vielä rehuja:



Unikot

maanantai 15. helmikuuta 2010

Lekurikeikka ja tyttöystävä


Käytiin Boriksen kanssa jälleen tänään eläinlääkärissä. Boris on lepuutellut oikeaa takajalkaansa n. viikon ajan, ei ole ontunut eikä minun tunnusteluissani aristanut, mutta aina paikallaan ollessaan on seissyt oikea jalka "kevennettynä" takana. Lisäksi takkien pukeminen on ollut hankalaa, kun oikealle jalalle ei ole haluttu varata painoa.


Halusin olla varma, ettei jalassa ole mitään pahemmin rikki. Saatiin aika näpsäkästi samalle päivälle, joten koira autoon ja menoks. Eläinlääkärin ensimmäinen kommentti oli, kun Boris saapui nelivedolla tutkimushuoneeseen, että Mille jalalle se ei muka varaa? Änkkäsin siinä sitten, että ei se näin liikkeessä mutta kun paikallaan. Jalka tunnusteltiin ja aristusta löytyi uloimmasta varpaasta. Koira röntgenpöydälle ja kuvat jalasta, ei murtumaa, joten diagnoosiksi tuli varpaan nyrjähdys. Saatiin viiden päivän kipulääkekuuri ja soittoaika viikon päähän. Liikunnan rajoittamisesta ei ollut puhe, kun ei tuo kerran onnu tai ole epäpuhdas (voiko sanoa että koira on epäpuhdas? Hevosista ainakin sanotaan.)


Boris oli röntgenpöydällä ihan uskomattoman hienosti. Ei rimpuilua eikä reuhtomista (tosin selälleen sitä ei saatu), siinä se vaan nökötti ja heilutti vähän häntää kun puolisko kävi ovella kurkistelemassa. Hoitajat kehuivat kilpaa, miten kiltti koira se on. Minä vienosti paukuttelin henkseleitä vieressä, että niin, ja se on vasta 9 kk...


 


Kun Boris ei sitten joutunutkaan rauhoitetuksi, päätettiin tehdä yllätysvisiitti neiti perunkarvaton Teklan luo. Silloin kun viimeksi tavattiin Tekla, nukkui Boris vielä mun sylissä... Ei enää. Tekla on tuikea täti, oikea alfanaaras, ja sen hyytävä kurinpito teki oikein hyvää yli-innokkaalle Borikselle. Kahvittelun jälkeen lähdettiin kimppalenkille, huh! Alku oli aika katastrofaalista: Teklan kotikulmilla koiria tuli vastaan yhden lenkin aikana enemmän kuin täällä kahdessa viikossa, plus että Boris ei voinut mitenkään ymmärtää, että nyt pitäisi kulkea ja käyttäytyä hihnassa vaikka ihana neiti Tekla kulki ihan siinä vieressä!


Me todella tarvittaisiin remmilenkkiseuraa. Kun pahin täpinä meni ohi, Boris kulki pätkittäin jopa tosi hienosti, vetämättä ja kohkaamatta. Toisten koirien ohitus nyt oli tänään mitä oli: pannasta kiinni pitäen... Tekla on ollut ja osin on kai vieläkin ohitusongelmainen (rähisee), joten pidettiin aika reipasta tahtia kohtaamistilanteissa. Mutta loppulenkistä ohitettiin jo ihan hienosti ja Bobo kulki muutenkin niin, että lenkkeily oli jopa rentouttavaa.


Mutta ystäviä narussa. Niitä me tarvitaan. Anyone?

maanantai 8. helmikuuta 2010

High highs, low lows


Eilinen oli taas niitä päiviä, jotka voisi surutta pyyhkiä pois.


Tuo toisten koirien ohittaminen on meillä nyt hirmu pinnalla, ja eilen iltalenkillä sattui sitten taas kohtaaminen, josta en jostain syystä kääntynyt pois vaan ajattelin, että kokeillaan. Vastaantullut koira oli iäkäs mopsi jonka tiedän ohittavan hipihiljaa ja nätisti - ehkä siksi ajattelin vain mennä Boriksen kanssa suoraan vastatusten.


No, se oli sitten taas sitä ihteään, eli täys höökä päälle niin että pannasta saa nostaa ilmaan pidelläkseen, ihan sama että kiroanko minä, heilutanko namuja, vaihdanko suuntaa vai vedänkö poskinahoista. Kaikki muu lakkaa olemasta, on vain Boris ja Boriksen halu mennä täysillä päin vastaantulevaa koiraa.


Kävi kai niin kuin ei saisi käydä. Mulla paloi käämi ihan totaalisesti ja rempaisin Borista hihnasta niin että tuntui. Sitten mentiinkin just eikä melkein mun pillin mukaan loppulenkki, aivan liian armottomalla meiningillä, tavalla jolla mä en tahtoisi eläimiä käsitellä lainkaan mutta kun järki sumenee niin siinähän käy juurikin niin että voimankäyttö alkaa. Boris oli hyvin hiljaista poikaa ja minä niin vihainen että savu vaan nousi korvista.


Itkuhan siinä sitten tuli, lopulta. Miten voin olla niin huono etten onnistu tuon koiran kanssa? Miten ihmeessä ne muut sen tekevät? Minä en tahdo siitä remmiräyhää, mutta sehän siitä tulee jos en osaa opettaa sitä ohittamaan, tai toinen vaihtoehto on että siitä tulee maantiejyrä ja minusta niitä koiranomistajia, jotka kietovat hihnan puun tai lyhtypylvään ympäri kun joku tulee vastaan. Enkä mä tahdo sitä, en, mutta tuntui vaan niin neuvottomalta. Itselleni mä kaikkein eniten olin vihainen, typerästä riehumisestani ja turhasta kurittamisesta. Siitä että hermot vaan kerta kaikkiaan menivät.


Matala päivä, todella.


 


Tänään sysäsin aamulenkityksen puoliskon vastuulle. Tuntui etten ole valmis lähtemään Boriksen kanssa mihinkään. Piti koota ajatuksia ja käydä koiran sijaan kävelyttämässä ponia, joka sentään kulkee riimussa nätisti. Tosin muistan kyllä elävästi miten senkin perässä olen polvet ja kyynärpäät verellä kyntänyt pitkin pihoja ja metsäteitä, kun herra ponia ei vaan huvittanut mennä samaan suuntaan kuin minä. Nyt 9 vuotta myöhemmin se toimii kuin ajatus, vaikka ilman narua.


Illalla sitten uskaltauduin koiran kanssa. Ja taas äkkiarvaamatta ohitustilanteeseen, nyt hiukan leveämmällä tiellä. Toisessa kädessä keikkui täysi kakkapussi joten hihna oli vain toisessa kädessä, löysällä. Otin Bobon jalan viereen kulkemaan, päätin etten vilkaisekaan toista koiraa, en kiristä hihnaa, en päästä koiraa jalkani vierestä mihinkään vaan kävelen vain eteenpäin. Oltiin aiemmin ahtaassa paikassa ohitettu muutama kävelijä, ja niiden kohdalla olin nostanut etusormeni ja kutittanut sillä Boriksen poskea kun sen keskittyminen meinasi suuntautua liikaa niihin vastaantulijoihin. Nyt koiraa kohdatessani tein saman. Ja mitä ihmettä, Boris ei kiihdyttänyt yhtään, hihna ei kiristynyt, maailma ei kadonnut, vaan me ohitimme koiran kuin vanhat tekijät, juuri niin kuin haluaisin Boriksen oppivan ohittamaan. Ei tanssiliikkeitä, ei nakkeja eikä perkeleitä, vain kävely ohi.


Ja itkuhan siinä tuli taas, nyt vaan ihan eri syystä. Mun maailman hienoin ja upein koirapoika!!


 


Yritin jälkikäteen analysoida, miksi siinä kävi tänään noin hyvin. Oliko se vain sattumaa, tähtien asento oikea, vastaantuleva koira tarpeeksi kaukana, tarpeeksi neutraali? Vai voiko syy olla siinä, että eilen Borikselle valkeni vähän turhan rajusti se, että sillä koikkeloinnilla on jumaliste seurauksia myös, että mä en suvaitse sitä, ja jos mun sanaa ei kuunnella niin sitten ei hyvä heilu? Vai suhtauduinko minä tänään sen koiran ohittamiseen eri tavalla, vähemmän jännittyneesti, päättäväisemmin? Miksi tänään minä vein koiraa eikä koira minua?


Oli miten oli, tänään oli kaikkea muuta kuin matala päivä. Ja taas sain uskoa ja luottamusta siihen, että kyllä Boris vielä oppii, ja minä. Se on tavattoman viisas koira ja minä niin tavattoman tyhmä sitä opettaessani. Kunpa vaan itse osaisi useammin olla virheetön... Mutta sellainen tuskin on enää inhimillistäkään.

keskiviikko 3. helmikuuta 2010

Operaatio siisti sivukuva


Kasvattajan kaino pyyntö on saada Boriksesta edes joskus siisti sivukuva, josta näkis sen rakenteen. Minä olen sellaisen puuttumiseen selitellyt milloin mitäkin syyksi, mutta tässä olis nyt ihan kuvamateriaalia hyvästä yrityksestä.


 



Seiso! Eiku.


 



Mitä hittoa se koittaa mulle syöttää?


 



Veeeeenyyyyy


 



Eiku mitä, mihin?


 



Nappaan namin ilmasta, käykö se, siinä oon aika hyvä?


 



Ha, melkein!


 


Niin että terkkui vaan.


Varaslähtö laskiaiseen



 


Käytiin pulkkamäessä. Pulkka oli pieni, emännän perä toppavaatteissa aika iso, lunta oli paljon, pakkanen laantunut, koirat villejä... Oli siis huippukivaa!


Boriksen antibioottikuuri on päättynyt ja voi sitä riemun määrää kun päästiin pitkästä aikaa peuhaamaan vapaana kaverin kanssa. Pulkkailu ei aiheuttanut ihan niin suurta kähyä kuin olin aavistellut, ehkä tauko Bellan kanssa leikkimisestä oli ollut niin pitkä että koiramainen puuhastelu voitti sen kun isäntä ja emäntä laskevat oudolla muovilärpäkkeellä mäkeä alas ja hekottavat mennessään.


 



Ylös...


 



... alas...


 



... ja alas...


 



... ja alas...


 



Kimppuun!!


 



Miks sää siellä maassa istut?


 


Koiramainen meno näytti tältä: 



 



 



 



lempiystävä


 


Boris on kunnostautunut maton syönnissä siinä määrin että olohuoneesta lähti eilen matto kokonaan pois. Ei sen perkeleen tarvitse olla kuin 20 min. yksin niin heti tursuaa suupielet villanyörejä ja on uusi päänmentävä kolo matossa. Pilallahan se matto joka tapauksessa oli, siksi kai annoin sen olla näinkin pitkään lattialla, mutta nyt meni hermo. Maatkoon kovalla lattialla sitten jos ei kerran matto kelpaa muuksi kuin välipalaksi.


Tuntuu muutenkin, että on vähän kuri lipsunut tuon murkun kanssa. Tuskin sillä on matonsyönnin kanssa ollut mitään tekemistä, mutta pinnaa on kiristelty viime aikoina jo ihan siitä syystä, kun omasta mielestään Boris ei ole ollut enää yhtään kipeä ja energiaa on kerääntynyt aika monen päivän edestä. Se energia sitten purkautuu jos jonkinnäköiseen pikku puuhasteluun, rajojen koetteluun ja korvavaikun kasvattamiseen. Eilisen matonsyönnin aiheuttaman kiukkupuuskan aikana mietiskelin viime aikojen tapahtumia ja koiran käytöstä ja peilasin sitä omaani. Tulin lopputulokseen, että ehkä on vähän turhan paljon tanssahdeltu koiran tahtiin ja annettu periksi asioita joita ei pitänyt koskaan sallia.


On niin helppoa olla kirjaviisas ennen kuin se murkkuikäinen koira todella on siinä silmien alla huushollissa puuhailemassa! Nyt tuntuu että teen sen kanssa kaikki virheet jotka ajattelin välttää. Eilen oli taas oikein kunnon olen huono koiranomistaja -päivä, kun ensin aamulenkillä kohdattiin pari koiraa eivätkä ohitukset suinkaan sujuneet edes sinnepäin siten kuin olis tarkoitus, ja sitten Boris vielä söi viimeiset reiät mattoon sillä välin kun tein lumitöitä pihalla.


Toisaalta, jos yhtään itseä lohduttaa niin ainakin mä yritän tehdä jotain jotta tuo koira oppis käyttäytymään remmissä vaikka muita koiria tulee vastaan. Samaa ei kai voinut sanoa esim. siitä eilisaamun spanielikohtaamisesta, kun korttelin takaa tulee ensin koira, sitten monta metriä fleksiä ja lopulta herra, joka räksii fleksin pysäytysnappulaa saamatta sitä kuitenkaan yhtään lyhyemmäksi ja koira räksyttää kitarisat vilkkuen meitä päin. Kaiken lisäksi se setä vaan hoki koiralleen, ettei ole mitään hätää. Joo ei ehkä sillä koiralla mutta mun ohittamista harjoittelevalla pennulla voi kohta olla. Mun koira kyllä vetää kohti, mutta mä ennemmin vaikka kannan sen pannasta pois tilanteesta kuin annan jöpöttää keskellä tietä rääkymässä kurkkutorvi oikosenaan niin ettei kukaan voi edes kuvitella tunkevansa siitä ohi.


Boriksen ohitusongelma on juurikin se, että se pyrkii jokaisen vastaantulevan koiran luo eikä sitä kukkuakaan kiinnosta mun namit ja tanssahtelut. Ääntäkään se ei päästä ja tulee kyllä ohi jos minä niin päätän, mutta mitenkään rentouttavaa tai kaunista se ei ole. Koulutuskentällä se kulkee kontaktissa vaikka olis muita koiria, mutta heti jo parkkipaikalla sillä hirttää neliveto kiinni ja kiskominen alkaa. Ihan pikkupentunahan se oli tällainen vastaantuleville ihmisillekin, nykyisin se ei piittaa muista kuin koirista. Uskon, että ongelma voisi ratketa jos voitaisiin alkuun ohittaa tarpeeksi kaukaa, mutta kun käytännössä tilanne on joko niin, että kohtaamme koirakon kapealla tiellä naamatusten tai sitten pakenemme risteävälle tielle karkuun. Mitkään sievät kierto-ohitukset ei näissä lenkkimaastoissa onnistu juuri koskaan. Tarpeeksi kaukaa ohitettaessa Borikseen vielä saa kontaktia, ja vaikka se poukkoileekin riemuissaan, se ei silti vedä sikaniskatyyliin mihinkään.


Ehkä tämäkin vaihe menee joskus ohi ja Boris aikuistuu ja lakkaa hinkumasta kaikkien vieraiden koirien iholle. Toivoa ainakin sopii. Välillä haaveilen asuvani paikassa jossa ei ikinä tarttis laittaa koiraa hihnaan vaan voisi päästellä vapaana kaikki lenkit, mutta toisaalta, muiden kokemuksista viisastuneena, pidän ihan hyvänä sitä että koiran (ja omistajan!) on vaan kertakaikkiaan opeteltava kulkemaan remmissä nätisti. En vaan tiedä, miten tekisin sen tuon jässikän kanssa. Tai itseni.