Voi plääh tätä kesän kuumuutta ja nihkeyttä!
On taas ollut huono koiranomistaja -olo viimeiset viikot. Boris on elänyt tylsää kaupunkilaiskoiran elämää, kulkenut vain remmissä, ketään ei olla nähty, irti ei olla oltu, mistään treenaamisesta puhumattakaan. Yllättävän hyvin tuon kuuppa kestää, mutta oma olo on surkea kun pelkään koko ajan koiran tylsistyvän ja muuttuvan apeaksi. Kaikki energia menee muuttamisen järjestämiseen ja yritystoiminnan käynnistelyyn, ja koiranhoito jää ikävän toissijaiseksi. Tänään aamulla sain ruoskittua itseeni sen verran virtaa, että kaivoin puulevyn ja naksuttimen esiin ja teetätin Boriksella vähän temppuja. Kuulolla tuntui olevan.
Hermoilen myös siitä, kun oman seuran tokokokeiden ilmoittautumisaika lähenee enkä tiedä, mitä niiden suhteen teen. Boris ei ole treenikenttiä nähnytkään kohta varmaan kahteen kuukauteen. Muista liikkeistä se saattaisi shokkihoidolla selvitäkin, mutta paikallamakuuta pitäisi harjoituttaa. Mutta milläs harjoitutat kun ketään koirakaveria ei ole käytettävissä? Motivaatio tuntuu ohjaajalta hävinneen, miksi tahkoaisin koiran kanssa joka on aivan liian herkkä erilaisille olosuhteille, ja jonka kanssa treenaamisesta on tullut jatkuvaa pelkäämistä, että pilaan ne pienetkin asiat joita se osaa? En tiedä, miksi olen yhtäkkiä tullut niin epävarmaksi tokoilun suhteen. Luultavasti pidän Borista paljon herkempänä ja osaamattomampana kuin se oikeasti onkaan, mutta en mahda itselleni mitään. Ehkä juuri tästä syystä pitäisi olla treenikavereita, ettei tarvitsisi yksinään porata. Ehkä pitäisi mennä ohjattuun ryhmään taas. Löytäisiköhän jostain sellaisen, jossa tuntisi viihtyvänsä ja oppivansa?
Voi valitusta ja kurjuutta, näemmä.
Huomenna on vuosi Boriksen auton alle jäämisestä. Sekin synkistää mieltä. Olen taikauskoinen ja pidän koiran tiukasti hihnanjatkona näiden päivien yli.
Vaikka onnellinen tässä saisi olla, päältäpäin Boriksesta ei millään lailla näe, miten hurjasta loukkaantumisesta se selvisi. Jalassa on vain komeat arvet, kaksi pitkää tikkihaavan arpea, toinen varsinaisesta leikkauksesta ja toinen levynpoistoleikkauksesta.
Pakkauspuuhissa eteen on tupsahtanut milloin mistäkin eläinlääkärikuitteja. Olen visusti vain mapittanut ne kaikki, vielä aika ei ole kypsä laskemaan, paljonko tuohon koiraan on palanut rahaa. Paljon, sen osaan sanoa laskemattakin, ihan vaan kuittipinkkaa vilkaisemalla. Iho-ongelmien kanssa mennään jonkunlaista rauhoittumiskautta, välillä on kutinaa ja punoitusta ja outoa oireilua, mutta sitten ne taas paikallishoidoilla tyyntyvät ja voidaan päästä viikkoja eteenpäin ilman, että koiraa täytyy sen kummemmin edes tutkia ja syynätä. Mutta raapiihan tuo itseään, kaiken aikaa ja paljon, vaikka silmällä sen ihossa tai karvassa ei näy mitään kummallista.
Kastraatiotakin olen miettinyt useaan otteeseen, ja melkein päätynyt siihen että kyllä se on edessä ennemmin tai myöhemmin. Silläkin riskillä, että jonkun tutkimuksen mukaan kastraatio/sterilisaatio voi roihauttaa piilevät iho-oireet pinnalle toden teolla. Olen melko väsynyt siihen, että hormonit vievät tuota koiraa hetkittäin aivan liikaa. Katsotaan nyt vielä, millaiseksi meno muuttuu maalla kun tyttökoirien hajuja ei ole heti kotiovesta alkaen.
Viikko muuttoon. Saa nähdä, miten Boris sopeutuu. Kissat ovat muuttaneet niin monta kertaa etten ole niistä kovin huolissani, Nuka stressaa hetken mutta rauhoittuu kyllä, ja Valon mielestä on parasta ikinä kun maisema vaihtuu, sitä ei uudet ympäristöt hetkauta.
