Ihana syksy!

Käytiin turvallisilla vesillä irtilenkillä. Menee vielä pieni iäisyys että lakkaan jännittämästä koiran irtipäästämistä ja pälyilemästä koko ajan hermostuneena ympärilleni, mutta vapaana juoksevan koiran onnellisuus vakuuttaa minut kerta toisensa jälkeen, että ei ole tällaisen koiran elämää kulkea kaikkia lenkkejään hihnassa.

 

 

Yritettiin ottaa hienoja seisomakuvia auringonlaskussa laiturilla, mutta kameraan tallentui lähinnä tällaisia ilmeitä: 

Mää aina vaan joudun täälä nököttään, päästä mun ny jo pois!

 

Oli siellä joku onnistunutkin:

 

Lenkin jälkeen yritin vähän tokoilla. Paikka oli muka-vieras, ei olla käyty siellä pitkään aikaan, ja Boris oli henkisesti ihan jossain muualla. Teknisesti ihan ok-seuraamispätkiä ja yksi sarja hyviä vasemmalle käännöksiä, mutta muuten oli kyllä aika hakusessa kaikki motivaatiosta ja keskittymisestä alkaen. En viitsinyt tahkoa kauan, kun ei tuntunut sujuvan ja oma pinna alkoi kiristyä. Koira autoon ja kotiin. Kotipihalla tein sitten vielä pari luoksetuloa ja liikkeestä pysähtymisharjoitusta, ja kas kun Boris olikin hyvä.

Alkaa koko ajan vahvistua päätös siitä, että seuraava koira tulee olemaan ihan oikea palveluskoira... Boris on ihana ja paras ja rhodet on ihan huippuja, mutta mulla voisi olla kunnianhimoa työskennellä koiran kanssa myös niinä päivinä, kun tähdet ei ole koiran mielestä ihan presiis siellä missä olis paras.

 

Tassut voivat tällä hetkellä oikein hyvin. Uusia rakkuloita ei ole tullut pitkään aikaan ja pesuja ja puuterointeja ollaan harvennettu koko ajan. Tassut eivät myöskään kutise. Ehkä erävoitto tässä asiassa.

"Meillä koira ei sitten ole keittiössä"

Koiraportti hankittiin hyvissä ajoin ennen Boriksen tuloa. Keittiömme on oikeastaan keittokomero, jossa myös kissat ruokailevat, joten niiden ruuille piti turvata paikka koiralta suojassa. Ja eihän sen koiran tarvitse joka paikassa olla jaloissa, eihän?

 

Miten mulla on sellainen kutina, että jossain on menty vähän pieleen?

 

 

Boris osallistuu.

 

 

Tokoa koko päivä

Vietettiin tehokas lauantai Kellokoskella kuuden muun rhodeihmisen kanssa kouluttaja Katja Tammisen opissa. Jännitin etukäteen Boriksen käyttäytymistä pitkän kotonaelelykauden jälkeen, mutta loppujen lopuksi aika turhaan. Vieraiden päälle hyppimistä oli pitkästä aikaa jonkun verran, se vaatii taas työstämistä, mutta muuten koira oli mallikkaasti. Meille oli varattu koulun iso hiekkajalkapallokenttä, joten tilaa riitti. Kuten arvelinkin, Borikselle suurin häiriötekijä oli all time favorite -tyttöystävä Polkka, jota Boris ei suinkaan ollut unohtanut vaikka viime tapaamisesta oli kulunut useita kuukausia. Mutta hyvin selvittiin, iltapäivän puolella pystyin jopa tekemään pienen paikallamakuun Polkan läheisyydessä eikä Boriksen pää pyörinyt.

 

Hilpeä omistaja, nyrpeä koira (Kuva: Päivi Sormunen)

 

Päivä oli todella antoisa! Käsiteltiin seuraamista (ns. asenneseuraaminen ja tekninen seuraaminen), liikkeestä pysähtymistä, noutoa ja tunnistusnoutoa sekä merkille menoa. Kokeneemmat koirakot harjoittelivat lisäksi ruutua, kaukokäskyjä ja luoksetulon pysäytystä. Puhetta oli myös saalis- ja namipalkkauksen eroista. Katjan esimerkkikoira, bordercollie Nevada oli aika huikea.

 

Nevada ja Katja Tamminen (Kuva: Päivi Sormunen)

 

Varsinkin liikkeesstä pysähtymisen kohdalla koin oivaltamisen riemua, kun Boris tuntui hoksaavan, mistä oli kyse. Omaa vikaa on tietysti ollut tosi paljon, kun ylipäätään neljällä koivella seisomista on harjoiteltu tosi vähän, ja pysäytysharjoittelussa olen itse seilannut päättämättömänä ainakin kahden eri käskysanan välillä. Nyt käskyksi valikoitui napakka stop ja homma sujui kuin tanssi.

Noudon suhteen totesin, että vähän täytyy olla välineurheilija ja haalia joka näköistä kapulaa ja palikkaa harjoittelukappaleiksi. Meidän oma muovinen kapula on liian paksu ensikapulaksi, joten nyt metsästämään pienempää. Saatiin harjoitella kouluttajan muovisella, vähän ohuemmalla kapulalla, ja Boris teki tosi hyvin siihen nähden, että tämä oli ensimmäinen kerta kun treenattiin edes ulkotiloissa, saati sitten yleisön edessä vieraassa paikassa. Ongelma on levoton ote kapulasta, eli B mielellään heittelee päätään kun kapula on suussa. Saatiin ohjeeksi pitoharjoituksia siten, että käsittelen päätä ja kuonoa ja opetan siten koiran pitämään kapulaa hiljaa ja rauhassa.

 

Merkille menoa opettelemassa (Kuva: Päivi Sormunen)

 

Lauantain opeista riemastuneina ollaan nyt treenattu olohuoneessa tunnistusnoudon alkeita erilaisia esineitä hakemalla. Naksutin on ollut oiva apuvälinen tässäkin. Boriksesta melkein kuulee, kuinka sillä ruksuttaa aivoissa. Ja vartin aivojumpa rauhoittaa mukavasti, treenisessiota seuraa aina useamman tunnin sulattelu-unet. Ollaan myös jumpattu oikeita liikeratoja Boriksen lihasmuistiin istu-maahan-ylös -sarjoilla, jotta ylimääräinen teputtelu saataisiin eri asentojen väleistä pois.

Treenikuume on hirmuinen. Ohjatut treenit kerran viikossa ei tunnu riittävältä määrältä tulosten aikaansaamiseksi. Tahtoo enemmän!

 

Nylk! Ja tassukuulumisia

Boris tapasi viime perjantaina lähes kahden kuukauden tauon jälkeen vakityttöystävänsä Bellan, joka on jo rouvasikään ehtinyt leikattu narttu. Osasin aavistella, että Boris kävisi kierroksilla, kun se ei ollut ollut vapaana niin pitkään aikaan missään eikä myöskään nähnyt yhtään kaverikoiraa, mutta silti yllätyin. Boris pyrki hullunkiilto silmissä Bellan selkään, nylkytti tyhjää, silmät pyöri päässä ja kieli roikkui poskella. Rhodesialaisesta arvokkuudesta ei ollut hippuakaan havaittavissa.

Bellan rähähdyksiin Boris reagoi lyömällä kahta enemmän vettä myllyyn, hyppimällä ja renkkumalla ja mielistelemällä. Olen melko varma, että sen kieli kävi Bellan aivoissa asti, niin pitkälle se sen tunki toisen korvakäytävään. Pidin koiran pääasiassa hihnassa ja Bella sai olla vapaana, jotta pääsi kunnolla väistämään halutessaan. Tehtiin pieni metsäpyräys jotta Boris sai vähän taas tuntumaa vapaana juoksuun, mutta hysteerinen omistaja otti penikan aika pikaisesti takaisin hihnaan, kun ralli äityi mahdottomaksi. Tiedän, että jalan pitäisi kestää ihan normaalia menoa, mutta silti en voinut olla tuijottamatta sitä ja kuuntelematta, koska kuuluu naps ja jalka menee uudestaan poikki.

Kun olin aikani katsellut Boriksen sikailua ja nylkkymistä ja vouhkaamista, eikä kielloillani ollut havaittavissa juuri mitään vaikutusta, menetin hermoni. Parempi kertarytinä kuin ainainen kitinä, ajattelin, ja siirsin koiran varsin rivakasti niskaperseotteella pois Bellan iholta ja tein uhkaavalla kehonkielelläni ja parilla voimasanalla selväksi, että en suvaitse Boriksen käytöstä enää. Ja kas, tuntui kuin järjen valo olisi palannut koiraan! Se ikään kuin heräsi transsistaan, ja loppuvierailu pystyttiin olemaan jo kohtuullisen normaalisti - tosin Boris oli mulla varmuuden vuoksi yhä hihnassa. Kun käytiin kahvilla sisällä, jouduin vielä kerran nakkaamaan Boriksen eteiseen jäähylle, kun se ei meinannut antaa Bellan olla lainkaan rauhassa.

Tänään käytiin uusintavisiitillä, ja meni huomattavasti paremmin. Kaikin puolin. Boris ei nylkytellyt (vähän lipoi ja nuuhkutti), minä en menettänyt hermojani ja uskalsin antaa koiran pyrähdellä vapaana. Teki hyvää itse kunkin pääkopalle käydän metsässä kävelemässä. Vain hirvikärpäset laskivat tunnelmaa!

 

Bobon tassuvaivoista en ole muistanut kirjoittaa pitkään aikaan. Boriksella on ollut jos jonkinlaista syyhyä ja punoitusta ja rakkoa ja haavaa tassuväleissä, ja suurimmaksi osaksi näistä syistä siirryyttiinkin kokonaan raakaruokaan keväällä. Yleinen kutiseminen lakkasi, karva on tosi hieno, koira voi hyvin, kakkaa tulee vähän ja harvoin, hajuhaittoja ei ole... mutta tassuvaivoja on edelleen.

Varmaa diagnoosia tassuongelmiin ei olla saatu, eikä edes suurella intohimolla haettu. Vaivat ovat kuitenkin kohtuullisen pieniä ja tuntuvat tulevan ja menevän. Alkuun kyse oli hiivasta takatassujen anturapuolen varpaanväleissä, ja tähän auttoi Canofite-tippakuurit. Hiivan ja antibioottikuurien yhteyden olen havainnut, ja kun Boris onnettomuutensa jälkeen joutui taas antibiooteille, osasin odottaa hiivataistelua. Ja sitä sain. Jalkojen nuoleminen on meinannut viedä huoltojoukoilta järjen!

Nyt hiivapunoitus on voitettu ja hetki taisi jopa olla ihan tassuvaivatonta aikaa, mutta sitten anturoiden reunoille aukesi märkäisiä näppyjä. Furunkuloosin mahdollisuutta on väläytelty, mutta varmuutta tähän ei ole. Toisaalta, mikäli olen oikein ymmärtänyt, furunkuloosiin ei ole yhtä ainoaa oikeaa hoitoa, ja parhaiten tehoaa pesu ja kuivana pito.

Näitä näppyjä on ollut kaikissa jaloissa, mutta takajaloissa selvästi enemmän. Omaa syytäkin on varmaan paljon, sillä olen hoitanut tassuja vähän millä milloinkin ilman, että kokeilisin yhden konstin kunnolla loppuun ja toteasin toimivaksi tai toimimattomaksi. Nyt ollaan menty vajaa viikko mäntysuopapesuilla kerran päivässä tai joka toinen päivä, sekä päivittäisellä Daktarin-puuteroinnilla. Uusia näppyjä ei ole tullut, tassujen nuoleminen on lakannut ja vanhat näpyt ovat hyvin kuivumassa pois. Lupaavalta näyttää siis.

Luin jostain, että furunkuloosiin on monella auttanut myös aika. Toivottavasti meilläkin!

Treeneissä taas

Juhuu. Tänään ensimmäistä kertaa seitsemään viikkoon treeneissä! Eikä Boris ollut läheskään niin huono kuin pelkäsin. Keskittyminen oli välillä vähän riekaleina ja toisia koiria piti tuijotella, mutta se on ehkä ihan ymmärrettävää, kun penikkaa on pidetty visusti piilossa muilta koirilta lähes 2 kk.

Harjoiteltiin paikallaoloa ja hinkattiin perusasentoa. Paikallaolo oli... hmm. Vähän hakusessa. Tavoite oli vaatia koiralta suoritus, josta tietää sadan prosentin varmuudella sen suoriutuvan. Joten yritin pelata varman päälle ja menin vain hihnanmitan päähän, varsinkin kun koiran pää pyöri kuin väkkärä takana olevan nartun suuntaan. Pari kertaa koira nousi, kun koitin korjata sitä pään pyörittelystä. Ja yllättäen makuuasento oli aika vino! Ja kerran meni lonkalleenkin, mitä ei ole koskaan ennen tehnyt.

"Ja sit mä niinku vaan levisin tänne"

 

Paikallamakuusta on yksi vidopätkäkin. Ahneella on juur sellainen loppu kuin sanotaan, tuli taas todistettua. Boris on videolla alkuun tosi hyvä, kuuliainen ja keskittynyt, pystyn palkkaamaan moneen kertaan rauhassa ja palaamaan taas hihnanmitan päähän, ja sitten se iskee: ahneus. Päätän hiukan hypähtää. Eikä koira kestä. Korjaamisen jälkeen jää vinoon, mutta pidin tärkeämpänä palauttaa koiran mahd. nopeasti takaisin makaamaan samaan paikkaan, päästä kauemmas, tehdä se hiton hypähdys ja palata vapauttamaan. Video

 

Välillä osaan olla kuuliainenkin!

 

Perusasentotreeni teki meille hyvää. Boriksella on hyvä, vahva ja tiivis perusasento ja se tarjoaa sitä mielellään, mutta viilaamistakin löytyy. Ongelmia on ehkä kaksi, tai sitten toinen johtaa toiseen. Boriksen pitkärunkoisuus aiheuttaa sen, että sen takapää jää välillä vinoon, minun jalkojeni taakse. Toisaalta, koira myös tulee perusasenton hiukan liian eteen, eli sen oikea etujalka tulee helposti mun vasemman jalan eteen. Lapa ei siis ole mun polven kohdalla vaan sen etupuolella. Käytännössä koira siis kietoutuu jalkani ympärille (ei silti paina eikä nojaa), ja kun tästä asennosta yrittää lähteä seuruuttamaan, on iso riski potkaista koiraa jalkaan. Tai jos siitä käskee maahan, koira on tuhannen mutkalla, ja karvattomassa, pitkärunkoisessa koirassa se vinous todella näkyy.

Täytyy keskittyä ensin toiseen ongelmaan ja sitten vasta toiseen, eli nyt tarkkailemme ensisijaisesti perusasennon oikeaa paikkaa. Jos vinous jatkuu, hinkataan sitä sitten erikseen.

Nakkeja!! Tässä koira on liian edessä ja etujalka tulee mun jalan eteen. Ilmiö korostuu vielä, koska oikea etujalka on se, jossa murtuma oli, ja Boris välillä keventää sitä istuessaan.

 

Tässä perusasennon paikka näyttäisi aika ihanteelliselta, mutta ohjaaja vois koittaa olla normaalisti

 

Paikkapaikoin olin tosi tyytyväinen Borikseen ja sen tekemisen intoon, ja luulen, että kunhan päästään kiinni normielämään kaverikoirineen, toisten koirien perään kyttäily vähenee taas. Paikallamakuuta pitää todella ruveta treenaamaan ihan kellon kanssa, jotta edistyttäisiin siinä.

Hyvä mieli! Ja tuli taas hurja into treenata koiran kanssa tosissaan.

 

6 viikkoa

Nyt se sitten on saavutettu, kauan odotettu maaginen kuusi viikkoa leikkauksesta. Oltiin tänään kuvauttamassa Boriksen koipi jälleen HauMaussa. Ja uutiset olivat hyviä!

Luutuminen ei ole vielä täydellistä, mutta liikuntarajoitukset saa poistaa. Jotain tämän suuntaista aavistelinkin, ja olisin ollut superyllättynyt, jos murtuma olisi ollut täysin luutunut. Lähtötilanteeseen nähden kuuden viikon paranemisaika tuntui hirmu lyhyeltä, miten siinä ajassa jalka muka ehtisikään parantua täysin?

Murtumakohdan ympärille on kasvanut aika reilusti arpikudosta / liikaluuta, mutta leikannut lääkäri sanoi sen vähenevän ajan myötä. Röntgenkuvat näyttivät tänään tältä: 

 

Sivulta

 

Edestä (tässä arpisuus näkyy hyvin, murtumakohta on muuta sääriluuta pulleampi)

 

Levyn poistoleikkauksestakin oli alustavasti puhetta. Poisto voidaan tehdä aikaisintaan kahden kuukauden kuluttua, mutta myös myöhemmin. Hieman pohdittiin sitä, miten paljon levy talvella kylmettää jalkaa, ja aiheutuuko siitä sitten turhaa särkyä koiralle. Poistoleikkaus on huomattavasti pienempi operaatio kuin murtuman korjaus, haavasta tulee paljon pienempi ja toipuminen on nopeampaa, mutta onhan se sitten taas sitä toipilasaikaa, ja tietysti joka leikkauksessa on riskinsä. Nyt tuntuu siltä, että jos kaikki menee hyvin jalan suhteen, jätämme levynpoistoleikkauksen ensi kevääseen, jolloin on tarkoitus joka tapauksessa ottaa Boriksesta lonkka-, kyynär- ja selkäkuvat. Menisivät sitten samassa rauhoituksessa.

Vaikka uutiset olivatkin odotetunlaisia ja positiivisia, niin iskihän se taas tajuntaan aika rankasti, että paraneminen on pirun pitkä prosessi ja ettei tämä suinkaan vielä ole ohi. Voi hyvin olla, että vielä ensi kesänäkin onnettomuus varjostaa meidän eloa. Mutta voimakkain tunne on silti huojennus: jalassa on kaikki hyvin ja koira saa nyt taas liikkua vapaana, hypätä itse autosta ja leikkiä kavereiden kanssa.

 

Siispä juhlistamme näitä uutisia: siitä on ihan liian pitkä aika, kun olen viimeksi heittänyt koiralle pihalla palloa. Sen aion tänään tehdä, varovasti, kerran tai kaksi. Mutta heitän.