Maaliskuu vetää viimeisiään

Kevät! Lumet sulaa ja rapa roiskuaa, enpä muistanutkaan miten rasittavaa on pyyhkiä miljoona kertaa päivässä 8 tassua ja silti imuroida nurkkia niin että suulakkeessa vaan ropisee.

Maaliskuusta luopumisessa on puolensa: Boriksen elämänahdistus alkaa taas mennä ohi. Ruoka on maistunut hyvin viimeisen viikon ja toisinaan Boris on tullut jopa juosten kupille, kun pahimpina masennuspäivinä se ei tullut vaikka käskin.

Tämä vaikea maaliskuu on pistänyt taas miettimään Boriksen kastraatiota. Ehkä kyllä, ehkä ei. Eniten pelkään, että Igor jyräisi pallittoman Boriksen yli edestä ja takaa. Nytkin toisinaan Boris järkyttyy ja säikähtää sydänjuuriaan myöden, kun Igor vähän rajummin haastaa Borista leikkiin taklaamalla ja tönimällä. Jos Boris itse on samassa mielentilassa, se on yhtä röyhkeä ja fyysinen kuin Igorkin, mutta jos Borista ei huvita ja se on luimuilutuulella, se tuntuu ihan tosissaan pelkäävän että Igor törmää siihen. En usko, että konfliktien pelossa kastroimiseen on syytä, mutta tämä jokakeväinen hormonihöyryily on rasittavaa niin huoltojoukoille kuin epäilemättä koiralle itselleenkin. Ja voisihan tuo koira vähän ahneempikin olla...

Igor sen sijaan toteuttaa itseään edelleen jätemyllynä, se syö lähes kaiken mikä sen nenän eteen osuu. Sillä on aina nälkä ja koko ajan jano! Pitäisikin ottaa siitä kunnon järkevä kuva, josta näkisi miten hirmuisen iso mörkö siitä on tullut. Igor on hauska tyyppi, välillä vähän raskas mutta enimmäkseen ihan hauska.

Isännän kunnonkohotusprojekti on vienyt koiriakin pitkästä aikaa säännöllisemmin remmilenkeille ja juoksemaan. Arkilenkit ovat meidän ihmisten osalta aikamoista maleksimista, koirat sen sijaan painelevat vapaavalintaista askellajia vapaana. Hullua, että vielä vuosi sitten vapaanajuoksut piti järjestämällä järjestää ja remmilenkkeily oli jokapäiväistä. Nyt tilanne on päinvastoin! Ja hävettää myöntää, Igor on kohta 9 kk eikä sillä ole kankaisen pentupannan lisäksi yhtäkään omaa pantaa...

 

Menoa ja melskettä

Oltiin lenkillä Riikkiksen ja Suvin laumojen kanssa. Boriksen kevätmasis väistyi hetkeksi kun afrikkalainen sydämen valittu ilmestyi autostaan!

Kierrettiin puolentoista tunnin metsälenkki välillä hyvinkin raskaassa hangessa rämpien. Koirat kaahailivat edestakaisin ja hauskaa näytti olevan. Boriksen fokus oli vähän turhan paljon Polkan hanurissa ja välillä B joutuikin hihnaan tai käskyn alle taakseni kun meni hermo sen sikailuun. Igor sen sijaan käyttäytyi varsin viisaasti, juoksi paimenporukassa mutta ei ollut erityisen rasittavasti kenenkään kimpussa.

(kuvatodiste tosin kertoo toista: taustalla Bro kertoo Igorille Painavia Asioita)

 

Igor ja Otti, joilla on ikäeroa kuukausi. Otin hyväksi.

 

Lenkin puolivälissä ehdotin, että otettaisiin ryhmäkuva kaikista seitsemästä koirasta. Ensin riviin järjestäytyminen tuntui mahdottomalta urakalta ja itse ehdottajan koirat lipesivät jonosta kerran jos toisenkin, mutta lopulta onnistui! Riikkikselle kiitos mainiosta kuvasta: 

Igor, Boris, Sini, Polkka, Dara, Bro ja Otti

 

Igorille iski väsy: mama ota syliin! En kävele enää! (Kuva Riikkiksen)

 

Hauskaa vaihtelua yksinäiseen lenkkeilyyn nämä kaverilenkit! Ja koiratkin saa eri tavalla väsyneiksi ainakin yhdeksi illaksi.

Poop deluxe ja yleinen elämänahdistus

Siinäpä niitä tulikin otsikossa meidän kuulumisia.

Boriksella on yleinen elämänahdistus, aika lailla samoihin aikoihin kuin vuosi sitten. Ruoka ei oikein maistu, tänään aamullakin se vain pyörsi pois ruokakupilta. Jos lihojen joukossa on kalaa, se ei syö. Jos lohiöljyä, se ei syö. Nappula turvotettuna, se ei syö. Kävin tänään pitkästä aikaa tokotreeneissä poikien kanssa, ja namienpakkausvaiheessa tarjosin Borikselle maistiaisia - se sylki namit suustaan pois.

Ulkona ei oo hyvä, sisällä ei oo hyvä. Ainut missä on hyvä on aamuaurinkolaikku sohvassa, ja siinäkin on tosi tarkkaa ettei paskanaama ole liian lähellä ja mama liian kaukana. Voi Boris, Boris. Yritän olla kevyellä mielellä vaikka tuollainen nuivailu tahtoo vähän kiristää pinnaa. Luulen että se liittyy hormoneihin ja että tilanne viime vuoden tapaan tasaantuu kun kevät ehtii pidemmälle. On rankkaa olla pieni ahdistunut rhodesialainen.

 

Igorista on kasvanut kauhea mörkö. Se on Borista korkeampi, laiha luikku kyljet aina vaan kuopalla vaikka se vetelee iloisesti yli kilon ruokaa vuorokaudessa, ja kun tänään punnersin sen syliin ja astuin vaa'alle, totesin järkytyksekseni että se painaa 40 kg. Minun pieni sylipentu! Huomenna Iksu täyttää 8 kk.

Otsikon "poop deluxe" ei tietenkään voi viitata kehenkään muuhun kuin Igoriin. Igor kirjaimellisesti syö ja paskantaa kuin hevonen. Se imee napaansa kaiken, siis sananmukaisesti aivan kaiken. Kun silmä välttää, se syö hevosten täysrehuja, varastaa lantalasta paskaa ja puolimätiä porkkanoita, hakee turvekasasta kökköjä ja puulavoilta klapeja ja nakertaa ne muruiksi pitkin pihaa. Viime päivinä se on ilahduttanut mm. pureskelemalla päreiksi savisen kukkaruukun. Meillä myös joskus oli sellaiset crocs-jäljitelmätossut joiden kanssa oli kätevä hypätä pannuhuoneessa lisäämässä puita. No eipä ole enää.

Aina Igorilla ei pysy mielessä, että jotain voisi vain purra ja silputa ja jättää sotkut siihen. Aika usein se on reipas poika ja syö omat sotkunsa. Ja jos sattuu käymään niin että seassa on jotain sulamatonta ja yöllä tulee oksennus, niin parasta on myös syödä äkkiä se oksennuskin, koska ehkä ne ylimääräiset herkut sulaa sitten seuraavalla kierroksella. Niin, ei ehkä ole mikään valitonsalaisuus että ostoslistalla on kuonokoppa, ja aika pian. Etenkin se tolkuton turpeen ja hevosenpaskan maiskuttaminen on saatava loppumaan, tuohan paskoo enemmän kuin keskiverto poni. Ja ihan silkkaa hevosenkakkaa.

 

Ihanaa on kun kevät tulee ja valoisuus lisääntyy. Ehkä saisin itseäni niskasta kiinni taas treenaamisenkin suhteen, nyt on kyllä menty tosi alta riman missään tokojutuissa.