Uudenvuodenlupauksia

Hyvää uutta vuotta kaikille blogin lukijoille!

Tapana on kai summata kulunutta vuotta ja laatia suuria suunnitelmia tulevalle vuodelle.

Meidän elämä mullistui aika lailla tänä vuonna, kun ostimme tämän maatilan ja aloimme toden teolla maalaisiksi. Ja tietenkin myös Igor on yksi merkittävä kuluneen vuoden etappi. Melko pitkään olin sitä mieltä, että meille tulee seuraavaksi dobermann, mutta ruumiiltaan ja ennen kaikkea pääkopaltaan terveen ja normaalin yksilön löytäminen alkoi tuntua lähes mahdottomalta operaatiolta, joten aloin katsella muita vaihtoehtoja. Vuosi sitten joulukuussa, messarin isossa näyttelyssä kuljin beussikehän ohi ja pysähdyin hetkeksi katsomaan noita isoja rakkikoiramaisia otuksia. Silloin taisin päättää ottaa rodusta vähän enemmän selvää, ja kuinkas sitten kävikään! Riskittömässä rodussa en vieläkään ole, mutta ainakin tähän asti olen ollut hyvin tyytyväinen siihen, miten Igorilla tuntuu olevan palikat järjestyksessä sen korvien välissä. Kunpa sillä olisi myös terve ranka!

 

Boriksen vuosi on ollut ihan mainio. Siitä on tullut aikuisempi ja yhä useammin tuntuu, että olen sen kanssa kohtalaisen hyvin samalla aaltopituudella. Pennun tulo on oikeastaan vain vahvistanut tätä tunnetta: on ihanaa, kun talossa on myös aikuinen koira joka ymmärtää arjen käskyjä puolesta eleestä. Boris on selvinnyt ilman loukkaantumisia, ja vuoden loppua kohden myös sen ihon terveystilanne on ollut ihan kohtalainen. Ei lääkkeitä eikä lääkärikäyntejä ainakaan viimeiseen puoleen vuoteen. Se on meille paljon kun ottaa huomioon meidän viime talven!

Boris on ruvennut vahtimaan - melko hillitysti, mutta tarpeen uskottavasti kuitenkin. Kun joku koputtaa oveen tai jossain rapsahtaa epäilyttävästi, Boriksesta irtoaa muhkea vahtihaukku jonka luulisi näillä kulmilla riittävän ei-toivottujen kulkijoiden karkoittamiseen.

Boriksen treenirintamalla ei ihan päästy tavoitteeseen. Tarkoitukseni oli käydä ensimmäisen kerran tokokisoissa tai edes möllitokossa, mutta muutto pisti elämän sen verran uuteen järjestykseen, että kisavalmiutta en ehtinyt kesän aikana saavuttaa. Ja kun meillä ei ole säännöllistä sisätreenimahdollisuutta, niin sitten mennään näillä. Tutustuttiin kuitenkin agilityyn uutena lajina, ja juuri sillä lailla kuin suunnittelinkin: humpuuttelulajina, jota tehdään sen verran kuin se on Boriksesta kivaa.

Boris myös kuvattiin lonkiltaan, kyynäriltään ja selästään terveeksi, murtuman hoito saatiin toivottavasti lopulliseen päätökseensä kun metallilevy poistettiin, ja lisäksi sain Boriksen luonteesta epävirallisen analyysin ruotsalaisen luonnetestin protokollalla. Yhtenä merkkipaaluna pidän myös sitä, että maatilalle muuton myötä Boris on tottunut oman pihan tallikissoihin! Sisäkissat eivät koskaan ole olleet Borikselle kiihdyttäviä, mutta ulkona liikkuvat kissat kylläkin. Olen yllättynyt, miten vähällä työllä loppujen lopuksi päästiin siihen pisteesee missä ollaan nyt. En joudu pelkäämään, että Boris tarttuu Pilliin tai Pullaan ja puree ne hengettömiksi, vaan sovimme kaikki samaan pihaan ilman stressiä.

Boriksen ensi vuodelle asetan löyhiä tavoitteita. Ennen kaikkea itselleni Boriksen ohjaajana: minun on muistettava, millaisilla ominaisuuksilla pelataan ja hyväksyttävä, että aina kolmion mallinen palikka ei sovi pyöreään reikään. Silti toivon, että tulevana vuotena pääsisin Boriksen kanssa tokon alokasluokkaan kilpailemaan. Tulostavoitteita en aseta, olen erittäin tyytyväinen jo siihen, jos saan meille rakennettua oikean mielentilan ja kestävyyden tottelevaisuuskokeista selviytymistä ajatellen. Treenaamista ja kilpailemista tärkeämmäksi nostan kuitenkin Boriksen terveenä pysymisen.

 

Igorin kuluneesta vuodesta ei vielä ole paljon sanottavaa. Iksu syntyi ja muutti meille! Igor on elänyt koiralapsen elämää ja opetellut siinä sivussa hiukan temppuja, mutta enemmän ihan vain sitä kuinka arjessa ollaan.

Igorin tulevalle vuodelle toivon terveyttä ja hyviä terveystuloksia, sekä ahkeraa treenaamista mahdollisimman vähin koulutusvirhein! Olen ilmoittanut olevani käytettävissä meidän seuran toko-sm-joukkueessa ensi kesänä, ja paine taitaa melko lailla levätä Igorin harteilla. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että kun kisaikä 11 kk tulee täyteen, Igorin pitäisi olla tokon alokasluokkakunnossa. Huh heijaa, katsotaan kuinka meidän käy. Mutta jos tähän kykenemme, niin loppuvuodelle toivoisin vielä BH:n suorittamista. Jäljestämisen saralla en osaa vielä asettaa tavoitteita, mutta toivon kuitenkin kehitystä kummallekin, ohjaajalle eritoten.

Iksun kanssa tulen luultavasti pyörähtämään huvin ja viihteen vuoksi myös muutamassa näyttelyssä, alkaen ensi viikosta kun Igor osallistuu Lohjalla pentunäyttelyyn. Tai no, jos siellä tuomari nauraa ruman lapsen ulos kehästä niin ehkä me emme sitten enää mene mihinkään...

 

Tärkeimpänä kaikista on kuitenkin pysyä yhtenä laumana, ehjinä, terveinä ja onnellisina. Treenit ja tulokset ovat loppujen lopuksi aivan toissijaisia asioita, jos jokin noista kriteereistä ei täyty.

Myrsyn jälkeen on... pimeää

Neljä ja puoli vuorokautta hurahti pussipimeässä kun meiltä meni tapaninpäivän aamuna (maanantai) myrskyn myötä sähköt, ja takaisin ne tulivat vasta torstain ja perjantain välisenä yönä. Tallia pyöritin taskulampun valossa ja koti makasi miten kuten, onneksi kuitenkin ehjänä.

Aika liki

Ponipihatto, luojan lykky ettei siellä asu kukaan!

 

Koiriin sähkökatko ei tuntunut juuri vaikuttavan, ne nyhersivät oikein tyytyväisinä sohvalla peittojen ja vällyjen välissä kaikki päivät ja illat, kun isäntäväelläkään ei ollut muuta tekemistä kuin istua ja pelata hirsipuuta kynttilänvalossa. Pakastimien sulamista jännitin, koska meillä on 2 kpl pakastimia ääriään myöten täynnä koirille varattua lihaa. Ihmeesti ne kuitenkin pysyivät kohtalaisen kylminä, kun en availlut ovia yhtään ylimääräistä kertaa. Ulosviemisestä ei ollut paljon apua kun lämpötila pysyi tukevasti plussan puolella koko ajan, pahimpina päivinä meillä oli lämmintä lähes kymmenen astetta.

Jassu kävi tervehtimässä meitä koirineen keskellä viikkoa, ja se toi vähän iloa muuten aika ankeisiin tunnelmiin.

Tässä kuvassa tiivistyy kaikki, sen katsominen aiheuttaa minussa liikutusta: koirista paistaa puhdas liikkumisen ilo.

 

Pojat

 

Piitu

 

Tänään perjantaina oli pentujen päivä, kun lähdettiin Igorin sekä Jassun ja Ninjan kanssa Hyvinkäälle koirauimalaan. Puli puli, sanoi Igor! Altaaseen menoon vaadittiin ensialkuun aika paljon tuuppaamista, mutta itse polskuttelu alkoi parin harjoitusvedon jälkeen sujua. Ensiksi Igor vain kellutteli pelastusliivien varassa, takajalat roikkuivat velttoina perässä ja etujalatkin kauhoivat laiskahkosti. Vauhtiin päästyään Igorin tyyli parani, roiskiminen väheni ja touhu näytti jo kohtalaisen sujuvalta! Minun osani taitaa kuitenkin olla näiden roiskijoiden kanssa, sillä seuraneiti-Ninja ui hiljaa, siivosti ja pärskyttämättä, ja ohitti Igorin sulavalla tyylillään, vieläpä ulkokaarteen kautta... Tulee vahvasti mieleen Boriksen vastaava uimareissu Polkan kanssa - Polkka ui hiljaa kuin saukko, ja Boris räiski ja loikki kuin merihädässä.

Huomenna on vuoden viimeinen päivä! Täytyy koota vähän ajatuksia ja laatia ensi vuodelle tavoitteita, sekä kirjata ne myös ylös.

HYVÄÄ JOULUA!

 

Boris ja Igor sekä taustajoukot toivottavat kaikille blogin lukijoille oikein hyvää joulua!

Normimeno

Poikien aamujumppa

Poikien aamujumppa osa 2 

Lahjuksia

Saimme kuin saimmekin pikkuisen lunta ja pikkuisen aurinkoa ja pikkuisen pakkasta, ja piristyimme!

 

Onni on oma jäätynyt hevosenkakkamunkki...

 

... kunnes pentu huomaa sen! Pakoon!

 

No, joulun kunniaksi voidaan jakaa se.

 

Paketoin joululahjoja eräänä iltana. Nostin olohuoneen matalalle sohvapöydälle Boriksen ja Igorin joululahjalelun odottamaan paketointia, siihen muiden paketoitavien sekaan. Lelu on sellainen karvainen vinkuvainen mikälie jänis tai vastaava, ei eläinkaupasta ostettu, ei millään lailla koirille etukäteen esitelty. Siksi ajattelinkin, että voin paketoida sen siinä samassa muiden tavaroiden kanssa, kun eihän koirat nyt voi siitä tajuta ennakkoon, että se on juuri niille.

Olinpa kovin väärässä. Boris pongasi lelun pöydältä, asettui pöydän viereen makuulle, silmäili lelua ja minua ja lelua ja minua ja vihelsi pitkään ja kaihoisasti. Miten se tiesi? Miten se voi tunnistaa kaikkien muiden esineiden joukosta, että tuo on sille tarkoitettu lelu? En ymmärrä, mutta niin se vaan tiesi sen. Toivottavasti en nyt pilannut Boriksen jouluyllätystä, kun se näki lahjansa etukäteen! Pakettiin se kuitenkin päätyi.

 

Pikkuisen vielä painia

 

Ja vielä vähän.

Mitä eroa on rhodesiankoiralla ja beauceronilla?

Kahden näin erityyppisen koiran omistaminen on ollut varsin mielenkiintoista. Toki Igor on vielä ihan pentunen eikä sen aikuisluonteesta voi vielä paljon sanoa, mutta jo tässä vaiheessa sen ja Boriksen välillä on joissain asioissa aivan huikeita tapa- ja temperamenttieroja.

Aivan ensimmäiseksi näistä tulee mieleeni kontaktinhakuisuus. Borikselle on rakentamalla rakennettu se, että kontakti minuun = hyvä. Ja sitten kun tapahtuu jotain kiihdyttävää, se tahtoo unohtua. Rikkeestä huomauttaminen käy ahdistamaan Borista kovin, mutta silti se saattaa samantien vapautuksen jälkeen toistaa saman tempun, kaahottaa korvattomana menemään vaikka minä huudan luokse. Sitä luontaista halua tehdä niin kuin minä käsken ei vain ole siinä määrin, että voisin esim. sanoa Boriksen olevan ihan aina sataprosenttisesti hallinnassa silloin kun se on kiihdyttävässä tilanteessa irti (käytännössä siis kaverikoirien kanssa, omalla porukalla se ei ole niin kiihtynyt ettenkö saisi sitä normaalikäskyllä luokse).

Igor sen sijaan vaikuttaa tässä suhteessa lähinnä lapsinerolta. Kun se n. kahdeksanviikkoisena tajusi oman nimensä, se on sen jälkeen ollut aina sille merkki että mamalla on asiaa. Eikä sitä ole erikoisesti vahvistettu, se vain on näin. Toki pentu vielä tusaa ja huseeraa niin että välillä sille joutuu pari-kolme kertaa sanomaan sen nimen ennen kuin naama nousee heinikosta, mutta Borikseen verrattuna Igorin omaehtoinen halu kuulla mitä minulla on sanottavaa on merkittävän suuri.

 

Toinen arkielämän näkyvä eroavaisuus on sellainen perusluonteen kepeys. Tässä varmaan paistaa vielä pitkälti läpi se että Igor on pentu, mutta silti näistä näkee jo nyt, miten eri planeetoilta ne ovat. Boris on eri tavalla todella herkkä kaikille arjen muuttujille. Kun sillä on huono päivä tai huono hetki, se on todella huono. Borista surettaa ja ahdistaa ja masentaa kun sataa tai on märkää. Ja se ilmaisee sen. Se kyllä kestää olla pihalla, mutta se istuu selkä tuulta päin käännettynä, korvat lintassa ja inisee ja huokailee kuuluvasti. Eikä se siitä riemastu vaikka tehtäisiin mitä. Boriksella on miljoona erilaista tunnetilaa ja sävyä: jonkun verran niitä iloisia ja riehakkaita, ja sitten aika paljon myös niitä rajoittuneita, pidättyväisiä ja sellaisia "jos saisin päättää niin tekisin jotain muuta ja jossain muualla".

Igor sen sijaan, no, Igorille ei ole huonoja säitä, päiviä tai hetkiä. Igoria ei ahdista eikä masenna. Igor keksii sitten vaikka jonkun leikin. Igorin hilpeys on onneksi toisinaan tarttuvaa sorttia - välillä se saa murjottavan Boriksen houkuteltua mukaan ilakointiin. Ja se jos mikä on tehnyt Borikselle hyvää.

 

Ja sitten on se vire. Vietti. Moottori. Se joku sellainen jota hain kun hain harrastuskaveria. Boriksen kanssa treenaaminen on aina tasapainoilua, että kauanko se kestää ja jaksaa, kauanko voidaan yhtä asiaa toistaa ja harjoitella niin, että siinä voidaan aikaansaada kehitystä ja missä vaiheessa ollaan siinä pisteessä, että koiran into laskee ja toistoilla saadaan vain hallaa aikaiseksi. Boriksen kanssa on pakko olla aito. Jos sanon sille hyvä enkä tarkoita sitä, se tietää sen. Boriksen kanssa minun on ensisijaisesti kontrolloitava omaa mielentilaani: koira on hyvä jos minä osaan ohjata sitä oikein: aidosti iloisena, kannustavana ja kehuvana. Boriksen kanssa on osattava lopettaa just eikä melkein oikeaan aikaan.

Mikä siirtymisen vaikeus onkaan ollut opetella Igorin kouluttamista! Igor tekee ja yrittää vaikka minä olisin mukana vain puoliksi. Ja määrä, jonka viisikuinen pentu kestää toistoja, on uskomaton. Igor ei lyö hanskoja tiskiin lainkaan. Igor tekee aina vaan uusiksi jos ei ollut hyvä. Igorin oppiminen oikeastaan alkaa vasta siitä, missä vaiheessa olen Boriksen kanssa jo tottunut lopettamaan. Boris aloittaa hyvin ja korjaaminen ja toistaminen laskee sen virettä. Igor sen sijaan tekee alkuun hutiloiden ja kiireisenä ja alkaa keskittyä vasta kun ollaan hetki harjoiteltu. Huomaan, että on todella vaikea oppia pidentämään harjoituspätkiä, kun olen tottunut siihen ettei koira kestä pitkää pätkää. Lisäksi Igorille saa sanoa, että ei noin. Sitten se katsoo pää kenossa ja tekee uudestaan paremmin. Boriksen kanssa saa olla todella tarkka negatiivisen palautteen kanssa, ettei tapa kokonaan sen tekemisenhalua.

 

Arjessa sen sijaan Igorista paistaa jo nyt sen paimenkoiramaisuus, jota hiukan arastelin kun valitsin rotua. Igor, jos se saa päättää, on kaikkialla. Se herää sikiunesta jos minä nousen sohvalta mennäkseni vessaan. Se tulee varmuuden vuoksi keittiöön tarkistamaan, mitä tällä kertaa laitoin roskikseen. Aina, kun käännyn varomattomasti ja lähden liikkeelle, törmään Igoriin. Aina, kun avaan suljetun oven, on Igor siellä takana. En ole ihan vielä tottunut siihen, koska meillä on ollut Boris. Boris, joka nukkuu silloin kun nukuttaa. Noin isoksi koiraksi se on sisätiloissa melkoisen huomaamaton, jos mitään aktiviteettia ei ole. Se tietää, ettei vessassa ole mystistä salaovea josta minä katoaisin, joten sen ei tarvitse seurata joka paikkaan.

 

Sitten on lukuisia pieniä asioita, joita tulen oppimaan paremmin koko ajan.Yksi esimerkki kuitenkin: Igorilla on synnynnäinen puruote esineisiin. Se kantaa, repii ja vetää. Borikselle on opetettu ja rakennettu, että tarttuminen hampailla on hyvä asia, ja siltikin sen ote on vetelä. Kun ne leikkivät Igorin kanssa samalla lelulla, Igor vie lelun sata kertaa Boriksen suusta ja tyrkyttää sitä sinne uudestaan, kun Boris ei vain pure leluun samalla intensiteetillä kuin Igor.

 

Hauskasti nuo kuitenkin pelaavat yhteen ja täydentävät toinen toisiaan. Suurin haaste on minulla oppia vaihtamaan omia vaihteitani koiran ja sen tarpeiden ja tapojen mukaan. Normaaliarkea eletään tietysti samoilla säännöillä molempien kanssa, ja kovasti yritän työstää Igorille sitä samaa "sisäkoirahelppoutta" jota Boriksessa on ollut ihan luonnostaan.

Väsähtänyt bloginpäivittäjä

Heipähei pitkästä aikaa. Blogiväsymys vaivaa, lumet suli, vettä sataa, kuraa riittää, aina on pimeää. Siinähän niitä syitä. Mitään valokuvia on turha kuvitella ottavansa, ei riitä valo ikinä ja sisäkuvat ovat aina jotenkin kelmeitä ja outoja.

Meille kuitenkin kuuluu pääasiassa ihan hyvää. Pojat elävät jokseenkin puolivilliä maalaiskoiran elämää, eivät käy missään, sen kun vaan juoksevat ja painivat omilla mailla. En muista koska ne olisivat viimeksi olleet remmissä. Se ei aina ole ihan hyvä asia, sillä epäilemättä Borikselta ovat monet käytöstavat unohtuneet, ja Igorilla niitä ei ole koskaan ollutkaan...

Nyt alkaa näyttää siltä, että Boris on toden teolla ottanut Igorin porukkaan ja laumaan, ja tykkääkin siitä vähäsen. Ei sillä, että niillä mitään erimielisyyksiä olisi koskaan ollut, mutta pentu on ollut Boriksen mielestä toisinaan vähän raskas. Enkä ihmettele! Mutta nykyisin niiden leikit ovat jotenkin ihan samalla tasolla, öristään ja pöristään ja hypitään ja läiskitään käpälällä ja vedetään hampailla poskilihoista ja taklataan hanurilla. Itse tosin huomaan laiskistuvani koirien aktivoinnissa, kun ne viihdyttävät noin hyvin toinen toisiaan. Samoin varmaan tarvitsisi joskus ihan oikeasti lenkkeillä, eikä vaan maleksia tuolla pelloilla perässä kun koirat juoksuttavat itse itsensä. Syytän tästä talvea, ehkä sitten keväällä...

Boriksen terveys on tällä hetkellä aika ok. Tassut ovat ihan kunnossa, mutta toinen korvankärki on mitä on. Olen teipannut sitä poskeen kiinni useamman viikon ja sillä haava paranikin, kunnes sitten jätin sen pariksi päiväksi ilman teippiä, niin johan se hauras iho repesi uudestaan. Vähän lisää teippaamista ja nyt näyttäisi taas ihan siedettävältä.

Igorin ontumat jäivät sinne kuukauden takaiseen kipulääkekuuriin eivätkä ole palanneet. Hyvä niin! Mutta nyt jännitän sen hampaita. Toinen alakulmahammas ei oikein tahdo löytää oikeaa väylää vaan kasvaa kohti kitalakea. Olen kahden vaiheilla, menenkö näyttämään hammasta koirien hammashuoltoon erikoistuneelle klinikalle vai maltanko katsoa vielä vaikka kuukauden, mihin suuntaan luonto hampaan ohjaa. Igorin ylä- ja alaleuka ovat selvästi eri paria tässä kasvuvaiheessa, joten melko todennäköisesti purukalustokin asettuu ihan oikein kunhan alaleuka saa yläleuan kasvussa kiinni. Olen hysteerinen koiranomistaja, paljon vähemmällä pääsisi kun ei seuraisi ja katsoisi niin tarkkaan.

Sekin ahdistaa, kun blogiystävän koira menehtyi äkillisesti rutiinitoimenpiteen rauhoitukseen. Tulee olo, etten vie koiriani enää koskaan mihinkään kun ikinä ei voi tietää, tulevatko ne sieltä takaisin.

Lähestyvältä joululta toivomme lunta ja pakkasta sekä jotain aktiviteettia tähän arkiseen eloomme. Vaikka koiraystäviä kylään!

Igor 5 kk!

Vihdoin muutamana päivänä on ollut hiukan pakkasta ja aurinkokin on näyttäytynyt. Tänään otin hiukan kuvia koirista:

Rhodesiankoira rrrrrrakastaa kylmää!

 

Toverillinen taistelu

 

It wasn't me.

 

Viisikuinen villikkopentu

 

 

Iso poika!

Joulukuu ja vieläkin vaan jäljestämässä

Ei ota talvi tullakseen! Jos jotain positiivista pitkittyneestä syksystä pitää keksiä, niin se on jälkikauden jatkuminen. Igor on tällä viikolla ajanut kaksi jälkeä, eilen ja tänään.

Eilinen jälki oli aikamoinen fiasko. Vauhtia ehkä miljoona, tarkkuutta ei lainkaan, hösellystä ja söhellystä ja lopputuloksena hämmentynyt pentu ja pottuuntunut omistaja. Tänään oli vakaa aikomus tehdä paremmin ja siistimmin, ja kokeilinkin antaa jäljen vanheta puolisen tuntia. Tähän asti ollaan ajettu jälki hetimiten tallaamisen jälkeen. Olisi pitänyt antaa jäljen olla vieläkin kauemmin, sillä Igor teki tosi paljon paremmin nyt! Kovaa se edelleen etenee, mutta nyt nuuskuttelussa oli selvä rytmi ja pystyin pitämään liinan löysällä useita metrejä kerrallaan. Tällaista hakuammuntaahan tämä meidän jäljenopettelu on, kun itseksemme puuhataan eikä ole kokeneempaa vieressä neuvomassa, mutta luotan siihen että Igor tietää parhaiten - sillähän se nenä ja hajuaisti on. Minä sitten vaan varioin ja katson, mikä toimii.

Tästä eteenpäin siis jäljelle enemmän ikää, riittävästi pituutta ja mutkia tai kulmiakin, jotta jälki ei ole liian helppo "kiitotie" loppupalkalle (rasialle). Ja valjaat! Semmoiset me tarvitaan.

 

Eilen Igorilla tuli 21 viikkoa ikää täyteen, painoa oli 26,5 kg. Puhuttelen toisinaan pentua nimellä Iuku-Piuku-Pikkulintu... Se onkin sitten ainut kaunis nimitys siitä, yleensä meillä hellitellään Igoria kutsumalla sitä kakkanaamaksi tai sanomalla hörökorva, ruma lapsi! Ennen omaa beauceronia en oikein tajunnut, mitä rotumääritelmän luonnehdinta "maalaismainen" tarkoittaa, mutta Igor on jo nuorella iällä opettanut tämän merkityksen! Ehkä se siksi saa vain noin hirmuisen rumia hellittelylempinimiä.

Purukalusto on mukavasti vaihtunut, kulmureista on jäljellä alhaalla yksi, muut puuttuu. Ylä- ja alaetuhampaat ovat kaikki jo uusia, poskihampaista en ole ihan varma.

Igor söi viitisen päivää kipulääkettä viime viikon lääkärireissun jälkeen eikä olen sen koomin ontunut. Ja kyllä, lihaa syödään entiseen malliin. Ylenmääräistä riehumista pihalla rajoitetaan laittamalla pentu välillä sisähuilille. Igor on onneksi niin helppo että se ei protestoi vaikka sen veisi kesken leikin eteiseen torkuille: sinne se menee kiepille matolle ja nukkuu kunnes joku tulee seuraavan kerran ovesta.

 

Boriksella on taas korvalehden kanssa ongelmia, vasen on ollut kärjestään auki varmasti kuukauden. Nyt ei voi syyttää kylmääkään... Ketju on vanha tuttu: korvassa pieni haavanalku, sitten ravistellaan ja ravistellaan ja korva läpsyy ja haava repeytyy ja kasvaa ja tekee rupea ja sitten taas ravistellaan ja korva läpsyy ja haava repeää isommaksi ja isommaksi. Ja minä kuljen rätin kanssa ja pesen veriroiskeita seinistä. Yyh, inhoan tätä! Korvankärjessä on ollut haavalappu viikkotolkulla, mutta ei se mitään ole auttanut, lappua on saanut melkein päivittäin vaihtaa uuteen kun haava on aina revennyt ja vuotanut lisää.

Nyt sitten päätin viimeisenä konstina ennen lääkärillemenoa kokeilla korvalehden teippaamista poskeen kiinni. Ennen en ole sitä tehnyt, koska olen ajatellut, että teipattu korva yllyttää Boriksen raapimaan ja ravistamaan kahta kauheammin, ja lisäksi olen pelännyt, että korvakäytävä hautoontuu, jos lippa on kokonaan kiinni. Otin riskin, ja nyt korva on ollut löyhästi, "pussimaisesti" teipattuna poskeen kolme päivää. Eilen avasin laastarilapun ja ilahduin: ensimmäistä kertaa kuukauteen haava näytti lupaavan, että se paranee sittenkin! Laastari ei ollut veressä ja haavanpohja oli vaalea ja rauhallisen näköinen. Ja mikä parasta, korva ei ole vaivannut Borista siinä määrin kuin pelkäsin. Hiukan sitä joutuu kieltämään raapimisesta, ja haukotellessaan se muistaa aina irvistellä lopuksi kun teippi kiristää poskinahkaa, mutta muutoin nämä päivät ovat menneet aika kivuttomasti. Sormet ja varpaat ristissä!