Boris sai eilen illalla uuden ystävän.
Valkoinen paimenkoira Piitu omistajineen asuu ihan näillä samoilla kulmilla kuin mekin, mutta jostain syystä ei vain olla törmätty. Kävi ilmi, että Piitun emäntä on rhodefani ja vakoillut meitä blogin kautta jo jonkin aikaa, ja otti ryökäle yhteyttä vasta nyt! Sovimme treffit ja kas näin, nyt Boriksella on tyttöystävä, joka juoksee ainakin yhtä kovaa kuin Boris ja tuntuu puhuvan samaa kieltä. Hirmuisen kivaa!
Toivottavasti myös meistä omistajista olisi apua toisillemme treenaamisen suhteen. Yksinään on melko avuton tahkoessaan tokojuttuja: tarttis aina olla ylimääräinen silmäpari kertomassa, missä mennään vikaan ja mitä koira puuhaa, kun selkänsä kääntää. Lisäksi tarvitsisimme harjoitusta matalassa häiriössä, ohitustreenejä ja tietty ihan vaan sen paineen, että johonkin aikaan pitää olla jossain harjoittelemassa, niin tulee sitten varmasti mentyä ja tehtyä.
Eilinen tutustumislenkki meni muilta osin hyvin, paitsi että Piitu pääsi jänön kintereille. Minä, täysi ummikko mitä jäljestämiseen tulee, sain todella havainnollistavan esityksen siitä, mitä tarkoittaa kun koira ajaa jälkeä. Komeasti meni, ja kovaa - harmi vaan, että "kävi Borikset", eli korvat meni kiinni ja vauhtia oli sata, ja ei aikaakaan kun koko valkoinen salama oli kadonnut näköpiiristä. Mutta ei tainnut olla pupuonnea matkassa Piitullakaan, sillä hetken kuluttua neiti palasi takaisin, kovin kuumissaan ja janoissaan, ilman pupupaistia, silti hyvin tyytyväisenä itseensä. Voin vain ihmetellä, miksei Boris lähtenyt perään - se ei tainnut ihan juuri sillä silmänräpäyksellä katsoa Piitua päin kun Piitu pääsi jäljelle, ja vaikka Boris on tiettävästi jokusen metrin metsässä ajanut hirven ja peuran jälkiä, sille taitaa kuitenkin olla suurempi kiihoke näköhavainto pakenevasta saaliista kuin pelkkä hajujälki.
Tänä aamuna tämä näköhavaintoteoria tuli testattua, kun palailtiin aamulenkiltä. Boris rempaisi ihan ykskaks yllättäen täyden höyryn päälle ja minä menin perässä useamman metrin, ennen kuin kerkesin saada äänijänteeni vireäksi ja ärähdettyä koiran pysähdyksiin. Täysin maastonvärinen kissahan se siinä oli kökkinyt polulla.
Irtokissoihin menee näillä kulmilla hermo ihan justiinsa. Nyt on taas se aika vuodesta kun ne alkavat käydä paskalla mun marjapuskissa ja kukkapenkissä, ja ne ovat sitten röyhkeitä! Vaikka kuinka koitan ajaa niitä pihasta pois, niin ne menevät juuri vain sen verran kun on ihan pakko, ja jäävät sitten tölvistelemään niille sijoilleen. Koiraa ne eivät väistä, eivät autoa, eivät mitään.
Älkää ymmärtäkö väärin, minä pidän kissoista (pakkohan mun on kun niitä on itselläkin kaksi), mutta kissa ei kuulu kaupunkialueella luontoon ja piste. Musta on ihan turha pillittää, jos se rakas murunen jää auton alle tai joku ilkeä ihminen (minä) loukuttaa sen ja vie löytöeläinkotiin josta se pitää rahalla lunastaa. Jos ei sen vertaa kissastansa välitä, että takaisi sille turvallisen elinympäristön, niin multa ei heru sympatiaa. Panta kissan kaulassa ei tee mun kantaani muutosta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti