Hyppyjä

On pitänyt kirjoittaa blogiin jo jonkin aikaa Boriksen hyppimisestä. Ollaan taiteiltu asian kanssa melko lailla koko Boriksen elinikä, mutta nyt hyppimisongelma on kärjistynyt siihen malliin, että ollaan haettu siihen apua. Boris ei juuri hypi oman väen päälle, mutta vieraita vasten pomppiminen on aika sietämätöntä, kun koiralla on tuota kokoa ja ulottuvuutta ihan kiitettävästi. Ollaan yritetty karsia tapaa huomioimattomuudella ja selän kääntämisellä, mutta vaikka se oman väen ja tutumpien vierailijoiden kanssa onkin ihan tehokasta, niin harvemmin käyvien vierailijoiden ja esim. tapahtumissa tervehtimään tulevien ihmisten kanssa tuntuu siltä, että saisi enemmän kouluttaa niitä ihmisiä kuin koiraa.

Eli kuvio on hyvin selkeä. Boris hyppää koska se saa aikaan reaktion. Joko se on kimeä ääni, ponneton kielto, väistöliike, tassuihin tarttuminen, jotain. Ja reaktio tulee myös minulta, joka koiraa näissä tilanteissa pitelee tai ohjaa. 45 kiloista hyppivää koiraa on aika vaikea jättää vaan huomiotta, joten tilanteeseen piti löytää toinen konsti.

Onneksi meillä on koirakoulussa ihan mahtava ohjaaja Anne Rekola (www.piskipalvelu.fi), joka tekee työtänsä myös ongelmakoirien parissa. Hänen tulkintansa Boriksen käyttäytymiseen oli se, että enemmän kuin hyppimistä hyppimisen takia, on Boriksen käytös kehon käyttöä. Tokokoiralle hyvä ominaisuus, mutta väärin suuntautuneena... Not so good. Viikko sitten siinä tunnin lomassa Boris joutui / pääsi yllättäen demokoiraksi hyppisen kitkemisessä, kun lähiopetustilanteesta tokoesteellä ei meinannut tulla mitään Boriksen hyppiessä ohjaajan päälle. Myöhemmin keskustellessamme Anne myönsi tehneensä virheen alusta alkaen, sillä hän on aina ollut Boriksen mielestä kiva ja maailman paras ihminen, ja sallinut Boriksen hypätä tervehtimään itseään sieltä neljän kuukauden vanhasta saakka. Nyt se kostautuu.

Metodiksi hyppimisen kitkemiseen otettiin pakote pannasta, tai koiran kehon ohjaaminen pois kielletystä, kohti sallittua toimintaa, kuinka asian nyt tahtoo ilmaista. Borikselle siis tehdään varmasti ja päättäväisesti selväksi, mitä sen kuuluu kohtaamistilanteessa kehollaan tehdä - ei poukota ihmistä vasten, vaan pitää kaikki neljä jalkaa maassa. Ja niin on hyvä. Koiraa ei revitä eikä riuhdota, vaan päättäväisellä, vahvalla otteella estetään sen hyppääminen painamalla pannasta alaspäin kun se koittaa hypätä. Alkuun täytyy olla tarkkana kehumisen kanssa: korkealla äänellä kehuminen kiihdyttää Borista, joten luultavasti tulen palkkaamaan sitä oikeasta toiminnasta vain ruualla, ja myöhemmin rauhallisella, matalalla kehuäänellä.

Boris vaati aika monta toistoa silloin koirakoulussa, kun Anne ensimmäistä kertaa liikkui sen kanssa kentällä. Hyppiminen on iskostunut sen päähän tosi vahvaksi toimintamalliksi, ja se kai kertoo minun kädettömyydestäni kouluttaa sitä pois. Olen ehkä liikaakin halunnut kouluttaa positiivisen vahvistamisen kautta, oikeasta toiminnasta palkkaamalla, ja nyt joudun myöntämään, että tälle koiralle tarvitsen myös jotain muuta näihin tilanteisiin. Vaikeinta tämän opettelussa tulee olemaan ihmisten opettaminen ja opastaminen: meille tulevan vierailijan kun pitäisi toimia juuri niin kuin minä sanon, eli ei mitenkään, olla täysin passiivinen sillä välin, kun minä koulutan koiraa. Säikymmälle ihmiselle se on varmasti haastavaa, kun Boriksella kuitenkin on kokoa ja voimaa - on vaistomaista reagoida edes väistämällä, kun suuri koira hyppää kohti.

Mutta pakote toimi. Anne on erittäin pätevä kouluttaja, osaa toimia juuri silloin kun kuuluu ja juuri oikealla volyymilla, ja kas kummaa kun Boriksen kävyssä alkoi jokin palikka liikahdella. Hyppiminen loppui. Innokkuus ei hävinnyt, eikä se ole tarkoituskaan, mutta jalat alkoivat pysyä maassa. Koiraa pystyi jopa vähän haastamaan kimittämällä sille kehua innostavalla äänellä, ja vaikka suuri riemu valtasi mielen, niin silti jalat pysyivät maassa. Ja nannaa satoi.

Emme siis missään nimessä halua koiran alkavan luulla vieraiden ihmisten olevan pahoja. En saa valmistella koiraa vieraiden tuloon mitenkään, en saa äristä ja murista ja pitää koiraa väkisin taka-alalla. Minä vain eleettömästi ohjaan koiran kehoa kohti oikeaa toimintaa ja palkkaan siitä. Kuulostaa aika yksinkertaiselta. Käytännössä... tuskin on. Mutta jotain on yritettävä. En halua lähteä sille linjalle, että suljen koiran johonkin kun vieraita tulee, mielestäni se ei ratkaise ongelmaa. Haluan koiran, joka voi kyllä tervehtiä vieraita ja olla mukana touhuissa, mutta ilman sitä koko kehon loikkaamista. En pidä myöskään meille luontevana sitä, että komentaisin koiran johonkin tiettyyn paikkaan istumaan kun vieraita tulee, enkä usko että Boriksen tapauksessa ongelma ratkeaisikaan sillä. Vapautuskäskyn jälkeen olen melko varma, että Boris tervehtisi vieraat oikein perinpohjin! Ja taas sitä saisi olla kieltämässä ja komentamassa johonkin.

Ihan alkuun olemme alkaneet jättää Borikselle satunnaisesti pantaa kaulaan kun tulemme sisään, tai olemme välillä vain pukeneet pannan sille ilman että mitään sen kummempaa tapahtuu. Minä kun tarvitsen koiralle pannan kaulaan niissä tilanteissa, joissa vieraita kohtaamme, eikä Boriksella normaalisti ole mitään päällä kun ollaan sisällä. Pannanlaitto ei siis saa yhdistyä siihen, että jotain tapahtuu joku tulee, koulutustilanne lähestyy. Muutaman kerran olen päässyt kokeilemaan pakotteen käyttöä, kun Boris on hypännyt puoliskoa päin. Näissä tilanteissa se ei yritä kun sen yhden kerran, ja kun pääsen sen estämään, se lopettaa heti. Edistystä tuntui tapahtuneen myös ohjaaja-Annen kohdalla - viikko ensimmäisen opetustuokion jälkeen Boris kohtasi Annen riemukkaasti, mutta suurimman osan ajasta jalat maassa.

Luulen, että Boris on nopea oppimaan myös tässä asiassa eikä toistoja vaadita ihan mahdottomia määriä, ennen kuin yleistämistä alkaa tapahtua. Tavoite siis on, että Boris oppii yleistämään käyttäytymismallin koskemaan kaikkia tapaamiaan ihmisiä, ei vain niitä, joiden kohdalla olen sitä erikseen kouluttanut.

 

Tämän avautumisen jälkeen kukaan ei varmaan halua tulla meille käymään. Mutta nyt jos koskaan me niitä kyläilijöitä tarvittaisiin.