Kohta loppuu

Kohta loppuu huumorintaju.

Boris on siinä onnekkaassa asemassa, että sen päivittäiset yksinolot ovat maksimissaan neljän-viiden tunnin luokkaa, tavallisimmin siinä kahden tunnin kieppeillä. Niin myös tänään, puolitoista tuntia, se aika kun puoliskon kanssa käytiin ravintelissa syömässä.

Ja mitä tekee Boris? Lounastaa kaukosäätimen. Eikä siinä vielä kaikki! Lounastaa kaukosäätimen pikkupikkupalasiin (patterit sentään jätti syömättä), ja kas kummaa kun tv oli jäänyt pleikkarin pelaamisen jäljiltä analogiselle "puolelle" eikä digitaaliselle, ja kun puolisko sitten kävi reippaana hakemassa Mustasta Pörssistä uuden monitoimikaukosäätimen, niin siinäpä ei olekaan nappulaa, jolla tv:n saisi sieltä analogiselta puolelta pois. Eikä muuten ole siinä tv:ssä itsessäkään.

Eipä tartte tämän jälkeen paljon telkkaria katella. Tai voihan sitä katella, vaihtoehtojakin on jopa, ihan kaksin kappalein: lumisade ja musta ruutu!

 

Että voi nyt taas sanonko mikä.

Ja kyllä, uskon että koiranpenikkamme saa suhteessa yksinviettämäänsä aikaan tarpeeksi liikuntaa ja aktiviteetteja. Kyllä, olemme koittaneet jättää sille sallittua tuhottavaa ja olemme myös koittaneet olla jättämättä. Tilaa on rajattu ja olevinaan kaikki irtonainen kerätään pois. Ja tuokin armon kaukosäädin on keikkunut tuossa sohvapöydällä koko Boriksen meilläoloajan eikä se ole ollut lainkaan kiinnostava. Ennen kuin nyt. Kyllähän sitä nyt joka poika rouhetikkujen palanpainikkeeksi mielellään popsii yhden säätövälineen. Voi saasta että ottaa kupoliin.

En minäkään mikään yli-ihminen ole, että joka kerta muistaisin tai ihan rehellisesti sanoen edes jaksaisin joka jumalan irtoesineen kerätä lukittujen ovien taakse, varsinkin kun koira jää yksikseen niinkin pitkäksi aikaa kuin puoleksitoista tunniksi. Onko se ihan liikaa vaadittu että vetäisi sen ajan unta kupoliin ja antaisi mun irtaimiston olla?

 

Kaiken kukkuraksi nyt on niin märkä ja liejuinen keli, että Borista ei huvita kävellä ulkona pätkääkään. Ei ihme että virtaa kertyy kun ulkona pitää vaan luimuta menemään kun väkisin vedetään perässä. Ja ne hajut. Niitä sitten pitäisi saada nuuhkuttaa ja nuoleskella ja vähän vielä nuuhkuttaa ettei varmasti jää mikään liraus analysoimatta. Ja koipi nousee. Että kaikki varmasti muistaa että näillä kulmilla liikkuu myös harvinaisen viriili nuorimies. Kyllä se silloin nukkuu loppupäivän, jos sitä on juoksuttanut ensin metsässä pari-kolme tuntia niin että höyry nousee korvista, mutta ikävä kyllä meidän joka-aamuinen liikunta ei ihan aina ole sitä metsärömyämistä.

Ja sitten vielä se piippiippiip. Piippiip. Vingun tässä nyt. Vingun vaan. Vingun kun menet vessaan ja vingun jos et huomioi. Vingun vaikka en saavuta sillä mitään. Vingun aamulla kun on niin kiire imeskelemään yön aikana ilmestyneitä nartunpissoja. Ja sitten vähän vielä vingun. Piip.

 

Tiedän että koirani on murrosikäinen uros ja että tämä todennäköisesti menee joskus ohi. Tiedän senkin että minua kyllä varoitettiin. Tiedän myös, että en ehkä ole ihan yksin tämän asian kanssa. Nyt vaan tuntuu siltä että tarttis vähän päänsilitystä ja hermolepoa.