Hävyttömäksi venyneen tauon jälkeen jälleen koirakoulussa.
"Kuinka meni", kysyi puolisko eteisessä kun tultiin takaisin, ja lisäsi sitten ilmeeni nähtyään, että "uskaltaako kysyäkään". No, jos lähdetään siitä että jo parkkipaikalla Boris veti mut kumoon... Eli murkun maailma täyttyi Toisista Koirista, jotka ovat Ihaninta ja Arvokkainta.
Tehtiin paikallaoloa istuen (meni hyvin kun otin tarpeeksi väliä muihin koirakoihin, eli käytännössä siirryin kentältä parkkipaikan puolelle), kontaktikävelyä ja paikallaoloa muiden kontaktikävellessä ympärillä, ja eteenmenoa. Eteenmeno meni hienosti - myös parin muun koiran vuorolla Boris lähti oikein kivasti eteen. Harmi vaan ettei käsky (ja avustavan namikupin heiluttelu) ollut silloin tarkoitettu hänelle. Nyt siis särkee olkapäätä ihan maan saatanallisesti ja hermo on aika piukalla.
Jäin juttelemaan kouluttajan kanssa tunnin jälkeen ja sain tukea ja kannustusta. Murkkuikä menee ohi. Ja Boris on edelleen se näppärä koira jota se oli alussakin. Sillä on nyt vaan Hormonit ja sitä kiehtoo Hajut ja Nartut. Saatiin pari hyvää käytännönvinkkiä toimimiseen, ja myös komennusohjeita jos hilluminen äityy mahdottomaksi.
Arjessa se on vallan kiva koira, mutta auta armias kun joudutaan noin rankan häiriön alle! Nyt oltiin vielä poikkeuksellisen ison ryhmän mukana (7 koirakkoa), joten haastetta riitti jo ihan siitä syystä, että lähekkäin oloa ei oikein voinut välttää. Toivottavasti nyt olisi voitettu sairastumiset ja kelikin alkaisin suosia ulkoilmassa treenaajia, jotta saataisiin taas säännöllinen treenirytmi. Ehkä sitä kautta se toisten koirien näkemisen suosiokin hiukan laantuisi. Ajattelin myös kokeilla aamuruuatta jättämistä treenipäivinä, josko sitten mun namini saisivat ansaitsemansa arvostuksen.
Tänään sanottua: kunpa toikin olis jo edes puolitoistavuotias, oltaisiin jo voiton puolella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti