Voi olla että kaivan verta nenästäni sanomalla, että Boriksen ohittamiset ovat parantuneet, mutta sanonpa kuitenkin. Ainakin eilen iltalenkillä ohitettiin kaksi koiraa varsin mallikkaasti, toinen hiukan kauempaa kiertäen ja toinen ihan vastakkain pyörätiellä. Yksi aika iso kehitysaskel tuntui olevan se, että Boris palautuu ohituksesta nopeasti - ei siis jää kyttäilemään taaksepäin ja käänny sataa kertaa remmissä perä menosuuntaan ja katse kaihoisasti ohimenneeseen koiraan, vaan vilkaisee kerran taakse ja jatkaa sitten matkaa kun sanon "mennään vaan".
Itseäni ohittaminen vielä jännittää, mutta olen huomannut, miten suuri merkitys omalla suhtautumisella on. Olenkin yrittänyt kaukaa kuikuilla, millä lailla vastaantuleva koira hihnassa kulkee, onko se taluttajansa hallinnassa vai näyttääkö siltä että se provosoituu muista koirista, ja jos kaikki tuntuisi olevan ok ja vastapuolikin kerää koiransa lyhyelle hihnalle ja tien laitaan, voidaan yrittää ohittamista. Toki vielä pyrimme ohittamaan aika kaukaa ja kaartaen, eli mieluummin sitten autotien laitaa kuin kapealla jalkakäytävällä vastatusten, mutta joka tapauksessa Borikselle tuntuu olevan tärkeää se, kuinka minä suhtaudun koirakkoon. Ja minun tulisi suhtautumisen sijaan "ei-suhtautua", eli mennä vain.
Olen tehnyt niin, että jos ohitettava koirakko on kaukana (esim. välissämme on autotie), kehun Borista ohituksen ajan kontaktista ja mahdollisesti palkkaan, mutta jos ollaan tiukemmassa paikassa, itselläni on varmin olo kun mulla on kaikki kädet hihnassa niin että varmasti saan Boriksen pidettyä vierellä jos se yrittää singota johonkin, ja sitten vain kävellään reippaasti ohi ilman mutinoita ja seremonioita. Olen pyrkinyt myös puuttumaan hyvissä ajoin siihen kierrosten keräämiseen jota Boris yrittää, eli se tuijottaa vastaantulevaa koiraa, askel alkaa pompahdella ja häntä huiskia (täällä Boris ja suuri rakkaus, kuuleeko vastaantulija, kuuleeko kuuntelen?), ja sitten kehun kun vireystaso laskee siedettävälle tasolle, ts. myös minä käskyineni mahdun Boriksen tajuntaan.
Uskon, että myös treeneissä käymisen säännöllistyminen on lisännyt minun hallinnantunnettani, sillä nyt näemme pakostakin edes kerta viikkoon muita koiria olosuhteissa, joissa Boris ainakin useimmiten muistaa, että pointti oli joku muu kuin kaiholla hinkua muiden koirien luo. Toki sillä on vielä päiviä ja tilanteita, joissa paine käy liian suureksi ja minun pitää hallita koiraa ihan vain lihasvoimalla eikä "henkisellä yliotteella", mutta noin kokonaisuutena alkaa tulla tunteita, että kyllä me tästä vielä selvitään.
Mutta murkkuikä sen kun jatkuu. Boris on nyt kaksi kertaa kerennyt silmän välttäessä nostaa koipea yläkerran seinää vasten, ja voi hyvä ihme kun se osaa meikäläistä jurppia! Borishan ei ole viettänyt talomme vintissä aikaa lainkaan, nyt vasta viime viikkoina se on otettu sinne mukaan jos ollaan itsekin puuhattu siellä jotain. Toinen sisällemerkkauspaikka on kovin kohteliaasti minun anoppilani, eli puoliskon vanhempien kotona olohuoneen pönttöuunin kylkeen. Eikä sielläkään olla saatu koiraa verekseltään kiinni. Mrrr.
Myös kuvien päivittämiseen on tullut taukoa, koska Boris söi kaikista tämän talouden johdoista juuri sen yhden jota tarvitsen, eli kameran ja tietokoneen välisen. Oli oikein kaivanut ja valinnut sen kameralaukusta, vaikka siellä olisi ollut ties mitä televisiopiuhaa ja muuta mulle tarpeetonta.
Kokeilunhaluisina hulluina ollaan ilmoittauduttu rhodesiankoirayhdistyksen agilitypäivään 10.4.. Jännittää, sekä itse agilityn testaaminen että koiran käytös paikanpäällä. Mutta ilokseni huomasin, että paikalle on tulossa myös Boriksen siskolikka sekä blogien kautta kaveriksi muodostunut Dexter. Näiden tapaamista odotan innolla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti