Eksyin katselemaan rhodepentujen kuvia eräältä koirafoorumilta ja sitten bongasin vielä yhden vähän vanhemman penikan bloginkin. Voi voi. Miksi ne kasvaa niin äkkiä? Mä haluan vielä pusertaa sellaista pikkupallukkaa sylissä! Nyt kuvio on lähinnä niin päin että Boris pusertaa minua alleen kun sen tekee mieli tulla syliin ja minä haukon henkeä kun aina joku raaja painaa palleaan.
Mutta on se aika kiva silti. Olen ollut pitkään kovin iloinen Boriksesta. Se on viisas pentu, ei ole syönyt juuri mitään laitonta yksinollessaan, matkustaa autossa ilman mutinoita, käyttäytyy vieraissakin (isänpäivänä käytiin tapaamassa isäni kaksivuotiasta flatti-poika Elmoa, joka oli miljoona kertaa hössömpi kuin Boris ikinä. Boriksen rauhallisuus sai isän ehdottamaan vaihtokauppoja. Ei tullut diiliä.), kulkee hihnassa lenkeillä kuin vanha tekijä eikä enää temmo jokaisen vastaantulevan ihmisen luo. Tosin, pikkumiinus, jos se päättääkin rempoa jonkun ihmisen luo niin nykyään se tekee sen takajaloillaan seisten, etukäpälät ilmaa kauhoen. Ja se on jo aika iso poika. Mutta kun Boris tahtoo jakaa rakkautta!
Tänään käytiin kävelemässä ja kiipeilemässä kansanpuiston jylhissä maisemissa. Boris mennä viuhtoi irtolaisena ja sai hepuleita ja hyppi puunrunkojen yli. Se pysyy tosi hienosti lähellä, menee korkeintaan parinkymmenen metrin päähän itsekseen ja kääntyy heti takaisin, jää joko odottamaan tai spurttaa luo. Voipi olla että tähän tulee muutos kun poika tuosta kasvaa ja aikuistuu, mutta tähän asti: no problem. Ollaan vahvistettu luoksetuloa aina ja systemaattisesti, oli luoksetulo sitten pyynnöstä toteutettu tai vapaaehtoinen, niin aina pitäisi namia löytyä. Raaka jauheliha on ihan pop. Sen vuoksi Boris menisi vaikka puuhun.
Lenkin jälkeen naulattiin oveen tosi siisti varoituskyltti, jossa on rhoden kuva ja teksti: Ehdin sekunnissa ovelle. Tuletko sinä silti sisään? Tällä hetkellä suurin vaara on saada vajaa 40 kg kovasti rakastavaa rhodesialaista syliinsä ja kovalla voimalla, mutta vorot eivät tiedä sitä. Ja haukkui Boris yhtenä päivänä, kun ikkunan ohi käveli joku mummo. Ja kerran se ulvoi. Tosin se oli umpiunessa silloin. Mutta voi siitä silti tulla vielä vahtikoira, ihan varmasti voi.
Ja sitten Boriksen tie vei kylpyyn. Nyt se on puhdas ja ihanainen ja huomenna mennään Lahteen Open Showhun. Omistajalla melkein kurat housuissa. Koitan muistuttaa itseäni, että jokaisen koira siellä on joskus ollut ensimmäisen kerran kehässä. Ja jokainen niistä ihmisistä myös. Mutta silti jännittää. Positiivista on kuitenkin nähdä Boriksen kasvattajaa pitkästä aikaa sekä muutamaa Boriksen sisarusta. Kuvia toivottavasti luvassa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti