Nyt sietää taas omistajan katsoa peiliin. Boris on taantunut pentusen tasolle ja ruvennut vetämään hihnassa. Eikä siitä saa syyttää ketään muuta kuin itseään! Se käy niin huomaamatta: koiralla on virtaa, lenkit on ollut vähän kehnoja eikä olla käyty irtijuoksemassa missään tikkien takia, hangessa on kaikkia ihania hajuja ja jälkiä ja ties mitä. Sitten jossain vaiheessa havahtuu, että on viikkoja kulkenut käsi olkapäästä asti suorana, pelkkänä piukan hihnan jatkona, ja nytkähdellyt lumipenkkojen kohdalla kun koira tempaisee merkkaamaan.
On kovin helppo paasata, että pitää olla mustavalkoinen ja ehdoton tietyissä asioissa. Käytännössä siitä onkin yllättävän helppo lipsua! Ei se pikkuveto nyt mitään, sen on vaan kiire, varmaan on juoksut jollain kotikulmien nartulla, no jos mä sitten vähän reippaammin kävelen kun se kerran haluaa mennä...
Ei näin.
Tänään iltalenkillä palattiin sitten pikkupentusten koulutusjuttuihin, eli vanha kunnon pysähdyn kun hihna kiristyy -tekniikka. Voi Borista! Ei tahtonut millään muistua mieleen, mikä oli jutun juoni. Kai koirakin äkkiä tottuu siihen, että on sittenkin ihan ok että pannassa tuntuu pieni veto koko ajan. Varsinkin, kun meillä on käytössä n. 7 cm leveitä, pehmustettuja nahkapantoja! Kiva niihin on nojailla.
Loppulenkkiä kohden pysähtelytiheys harveni ja hihna pysyi löysällä. Nyt vaan tiukka puhuttelu itselle ja puoliskolle, vetämisen nollatoleranssin on palattava.
Huomenna tiemme vie taas eläinlääkäriin. Leikkaushaava on kerännyt uudestaan huiman määrän nestettä alleen, enkä minä uskalla punktoida sitä vaikka kovasti uhosin. Nysvä mikä nysvä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti