Eilen treeneissä tehtiin alkuun paikallaoloa maaten ja sitten henkilöryhmää. Paikallaolo aika bueno, paljon häiriötä, steppailin jo useamman askeleen päässä ja kiersin puoli koiraa, ja Boris pysyi odotuksiin nähden hyvin! Oppimani asia nro 1: kannattaa pitää odotukset alhaalla, voi yllättyä positiivisesti. Toki koira välillä nousi ylös, mutta noin pääpiirteissään onnistui aika kivasti.
Sitten se henkilöryhmä. Varoittelin ryhmäläisiä, että ottakaa iso ympyrä ja juntatkaa jalat kiinni maahan, tää saattaa pomppia. Mutta kas vain. Borista ei kiinnostanut yksikään ihminen. Paino sanalla yksikään. En siis edes minä. Sen naama oli kuin liimattu hiekkaan enkä paljon valehtele, jos sanon että se ei sieltä noussut varttiin. Ja mikä oli syy? Tytöt. Siis voi pieru kun kentällä oli hetki sitten maannut paikallaoloharjoitustaan juuri juoksunsa päättänyt narttu sekä kohtapuolin juoksunsa aloittava narttu.
Boris vain nuuskutti ja nuuskutti ja nuuskutti. Ja nuuskutti. Ja vielä vähän nuuskutti. Oli ihan sama, hypinkö minä tai heilutinko maksanpaloja vai seisoinko vain, sen keskittymistä ei vain kerta kaikkiaan saanut muualle siitä maasta. Kyllä korpesi niin että savu nousi. Loppuviimein siirrettiin koko henkilöryhmä pois kentältä epämääräiseen järjestykseen tielle, ja suoritettiin kerran edestakaisin pujottelua ihmisten välissä. Siellä Boris jopa pystyi kävelemään eteenpäin, kun suurimmat aromit jäivät kentälle. Ruoka ei edelleenkään kelvannut, mutta eipä Boris paljon niitä ihmisiäkään katsonut. Vasta kun olin laittamassa sitä autoon, se tuntui heräävän horroksestaan ja ensimmäisen kerran katsoi muhun päin. Ihan kuin se olisi vasta siinä vaiheessa huomannut, että narun päässä oli joku.
Borikselle mieluinen kotiläksy: lisää aikaa tyttöystävien kanssa, että se oppisi tunnistamaan juoksunkierron eri hajut ja tajuaisi, ettei kannata yöuniaan menettää alku- tai jälkijuoksujen takia. Kai tuota tyttöintoilua vähän ikäkin tasaa, tai sitten ei. Pallienpoisto alkaa siintää mielessä aika houkuttelevana vaihtoehtona...
Kun päästiin kotiin, otin vielä omat pikkutreenit pihalla, nameja kun oli sattuneesta syystä jäänyt aika määrä. Mielentilani saattoi olla vähän turhan kiihtynyt, tai sitten mulla oli vaan päällä sellainen topakka tekemisen meininki, mutta Boris kesti joka tapauksessa hyvin. Kaikkien koulutusohjaajien rakastama lause lipsahti taas suustani, kyllä tää kotona toimii. Mutta kun se toimi! Tein seuraamisia, paikallaanmakuuta isommalla häiriöllä (tarkoittaa sitä että mies oli pihalla pallo kädessä ja minä tein haarahyppyjä parin metrin päässä koirasta), ja meni mukavasti. Lopuksi palkkasin vauhdista palloa heittämällä ja leikittiin kunnon repimisleikkiä kumilelun kanssa, ja voi jot kun oli Boriksesta taas kivaa tehdä hommia mun kanssa.
Summa summarum, ehkä tämä tästä vielä joskus. En tiedä. On vain niin avuton olo kun koira vajoaa omaan hajumaailmaansa eikä sitä saa sieltä pois. Mitä muuta siinä voi tehdä kuin laittaa koira autoon odottamaan? Ei istu mun moraaliin ruveta sitä pakottamaankaan.
Huomenna on toisenlainen harrastuspäivä kun lähdetään kiihdyttelemään vieheen perässä rhodesiankoirien monttumestaruuksiin. Meni kyllä vähän tiukille koko osallistuminen, sillä löysin Boriksen tassunpohjasta ilmeisesti lasinsirun tekemän haavan, joka vielä eilen näytti aika punakalta. Nyt kuitenkin kun tassua on suojattu nuolemiselta, pesty, desinfioitu ja tuputeltu Basibactilla, se alkaa näyttää ihan normaalilta eikä itse haava taida onneksi olla kuin pieni naarmu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti