Olin ihan valtavan helpottunut. Niin paljon olen opiskellut, lukenut ja tehnyt valintoja pentuni kasvattamisessa, sellaisia joista oma järki sanoo että näin on oikein ja hyvin, mutta josta aina löytyy joku jälkijättöinen pätemään, että eihän nyt noin voi. Vaikka se jälkijättöisyys juontaisi juurensa siitä että uskoo sokkona kuivaruokamerkkien markkinointihuttua, niin aika vahvasti saa olla teflonia, ettei koskaan epäilisi itseään kun päättääkin ruokkia koiransa mutulla, luottamatta suurten merkkien päätähuimaaviin lupauksiin. Olen laskenut raakaruokinnan pohjat molemmille koirilleni, mutta en ruoki vaaka kädessä. En anna lisiä joka päivä enkä kalaa joka viikko ja joskus annan sisäelimiä monta päivää peräkkäin. Toisinaan annan kalkkia kerralla isomman määrän ja sitten menee taas päiviä etten anna lainkaan. Jos lihantoimittajalta on joku laatu loppu, otan sitä mitä saan, yksipuolisuudenkin uhalla. Käyttämäni ruokintamäärät ovat kökkö, nokare, tujaus ja loraus, ja sillai sopivasti, miten sitä ny sieltä tulee.
Ja toinen tietysti on se liikkumispuoli. Toiset kantavat koiraa suunnilleen puolivuotiaaksi ettei se mene itse koskaan yhtään porrasta, ainakaan alaspäin ja ainakaan liukkaalla alustalla. Eikä anna hypätä autosta tai sohvalta tai kiveltä. Meillä päätettiin jo aluksi, että tätä pentua ei varjella normaalilta arjelta. Jos se on perimältään niin surkeassa jamassa että hajoaa jo pentuna vapaana liikkumisesta tai hyppimisestä tai portaiden kulkemisesta, se ei tule kestämään elämää ja käyttöä eikä sen paikka silloin ole tässä maailmassa.
 |
| Takana Igor, edessä isotäti Bro. Kuva: Riikkis |
Mutta en voi kieltää, etteikö välillä olisi hiukan ollut kylmä rinki persiin ympärillä, kun Igor on mennyt pentuaikansa päätäpahkaa täysillä tuon hulvattoma suuren massansa kanssa miten sattuu, törmäillyt ja liukastellut. Tottakai mietin, onkohan se ehjä. Kestääkö se varmasti näin paljon liikettä. Pitäisikö sitä kuitenkin rajoittaa.
Jossain vaiheessa luovuin jatkuvasta koirapalstojen lukemisesta ja jotenkin pääsin peloistani. Igor on minun koirani. Minä tunnen sen. Minä kyllä tunnen jos se tekee jotenkin liikaa. Minä osaan sanoa sille koska se menee liian kovaa liian suurilla kierroksilla ja osaan puuttua siihen. Mutta en puutu siihen siksi että epäilisin ettei sen ranka kestä, vaan siksi että toisinaan järjen jättäminen narikkaan aiheuttaa muunlaisia vaaratilanteita.
Toinen koira on tuonut paljon itsevarmuutta ja itseluottamusta tehdä valintoja omalla järjellä. Mutta eihän se tietenkään poista sitä pientä jäytävää epävarmuutta, entä jos... Siksi olenkin ollut suorastaan voitonriemuinen kun Igor osoittautui ihan priimakuntoiseksi luustoltaan. Pentueen muilla koirilla oli pääasiassa kaikilla lonkat ok, kyynärissä oli muutamalla sanomista. Ihan kaikkia ei vielä ole kuvattu.
Pojilla kävi reilu viikko sitten tyttöhaaremi kylässä kun Suvin ja Riikkiksen koirat tulivat käymään meillä. 7 koiran voimin roiskutettiin vettä ja rapaa pelloilla ja pojilla näytti olevan parasta pitkään aikaan!
Boris oli tietysti eniten mielissään Polkasta. Ihmeellistä, miten se voi tykätä jostain niin kovin, ja miten niillä aina vaan synkkaa vaikka viime tapaamisesta taisi olla taas puoli vuotta aikaa...
 |
| Hurrrja ilme! |
Pakollinen joukkokuvakin otettiin:
Bron ja Igorin (2. ja 3. vasemmalta) kokoero on kyllä mykistävä.
Kaikki kuvat ovat Riikkiksen ottamia, kiitos niistä! Omaa kameraa en ulkoiluttanut koska kuvaustuurini mukaan saan aina etsimeen vain pelkkiä persreikiä ja roikkuvia naamanahkoja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti