Käytiin pulkkamäessä. Pulkka oli pieni, emännän perä toppavaatteissa aika iso, lunta oli paljon, pakkanen laantunut, koirat villejä... Oli siis huippukivaa!
Boriksen antibioottikuuri on päättynyt ja voi sitä riemun määrää kun päästiin pitkästä aikaa peuhaamaan vapaana kaverin kanssa. Pulkkailu ei aiheuttanut ihan niin suurta kähyä kuin olin aavistellut, ehkä tauko Bellan kanssa leikkimisestä oli ollut niin pitkä että koiramainen puuhastelu voitti sen kun isäntä ja emäntä laskevat oudolla muovilärpäkkeellä mäkeä alas ja hekottavat mennessään.
Ylös...
... alas...
... ja alas...
... ja alas...
Kimppuun!!
Miks sää siellä maassa istut?
Koiramainen meno näytti tältä:
lempiystävä
Boris on kunnostautunut maton syönnissä siinä määrin että olohuoneesta lähti eilen matto kokonaan pois. Ei sen perkeleen tarvitse olla kuin 20 min. yksin niin heti tursuaa suupielet villanyörejä ja on uusi päänmentävä kolo matossa. Pilallahan se matto joka tapauksessa oli, siksi kai annoin sen olla näinkin pitkään lattialla, mutta nyt meni hermo. Maatkoon kovalla lattialla sitten jos ei kerran matto kelpaa muuksi kuin välipalaksi.
Tuntuu muutenkin, että on vähän kuri lipsunut tuon murkun kanssa. Tuskin sillä on matonsyönnin kanssa ollut mitään tekemistä, mutta pinnaa on kiristelty viime aikoina jo ihan siitä syystä, kun omasta mielestään Boris ei ole ollut enää yhtään kipeä ja energiaa on kerääntynyt aika monen päivän edestä. Se energia sitten purkautuu jos jonkinnäköiseen pikku puuhasteluun, rajojen koetteluun ja korvavaikun kasvattamiseen. Eilisen matonsyönnin aiheuttaman kiukkupuuskan aikana mietiskelin viime aikojen tapahtumia ja koiran käytöstä ja peilasin sitä omaani. Tulin lopputulokseen, että ehkä on vähän turhan paljon tanssahdeltu koiran tahtiin ja annettu periksi asioita joita ei pitänyt koskaan sallia.
On niin helppoa olla kirjaviisas ennen kuin se murkkuikäinen koira todella on siinä silmien alla huushollissa puuhailemassa! Nyt tuntuu että teen sen kanssa kaikki virheet jotka ajattelin välttää. Eilen oli taas oikein kunnon olen huono koiranomistaja -päivä, kun ensin aamulenkillä kohdattiin pari koiraa eivätkä ohitukset suinkaan sujuneet edes sinnepäin siten kuin olis tarkoitus, ja sitten Boris vielä söi viimeiset reiät mattoon sillä välin kun tein lumitöitä pihalla.
Toisaalta, jos yhtään itseä lohduttaa niin ainakin mä yritän tehdä jotain jotta tuo koira oppis käyttäytymään remmissä vaikka muita koiria tulee vastaan. Samaa ei kai voinut sanoa esim. siitä eilisaamun spanielikohtaamisesta, kun korttelin takaa tulee ensin koira, sitten monta metriä fleksiä ja lopulta herra, joka räksii fleksin pysäytysnappulaa saamatta sitä kuitenkaan yhtään lyhyemmäksi ja koira räksyttää kitarisat vilkkuen meitä päin. Kaiken lisäksi se setä vaan hoki koiralleen, ettei ole mitään hätää. Joo ei ehkä sillä koiralla mutta mun ohittamista harjoittelevalla pennulla voi kohta olla. Mun koira kyllä vetää kohti, mutta mä ennemmin vaikka kannan sen pannasta pois tilanteesta kuin annan jöpöttää keskellä tietä rääkymässä kurkkutorvi oikosenaan niin ettei kukaan voi edes kuvitella tunkevansa siitä ohi.
Boriksen ohitusongelma on juurikin se, että se pyrkii jokaisen vastaantulevan koiran luo eikä sitä kukkuakaan kiinnosta mun namit ja tanssahtelut. Ääntäkään se ei päästä ja tulee kyllä ohi jos minä niin päätän, mutta mitenkään rentouttavaa tai kaunista se ei ole. Koulutuskentällä se kulkee kontaktissa vaikka olis muita koiria, mutta heti jo parkkipaikalla sillä hirttää neliveto kiinni ja kiskominen alkaa. Ihan pikkupentunahan se oli tällainen vastaantuleville ihmisillekin, nykyisin se ei piittaa muista kuin koirista. Uskon, että ongelma voisi ratketa jos voitaisiin alkuun ohittaa tarpeeksi kaukaa, mutta kun käytännössä tilanne on joko niin, että kohtaamme koirakon kapealla tiellä naamatusten tai sitten pakenemme risteävälle tielle karkuun. Mitkään sievät kierto-ohitukset ei näissä lenkkimaastoissa onnistu juuri koskaan. Tarpeeksi kaukaa ohitettaessa Borikseen vielä saa kontaktia, ja vaikka se poukkoileekin riemuissaan, se ei silti vedä sikaniskatyyliin mihinkään.
Ehkä tämäkin vaihe menee joskus ohi ja Boris aikuistuu ja lakkaa hinkumasta kaikkien vieraiden koirien iholle. Toivoa ainakin sopii. Välillä haaveilen asuvani paikassa jossa ei ikinä tarttis laittaa koiraa hihnaan vaan voisi päästellä vapaana kaikki lenkit, mutta toisaalta, muiden kokemuksista viisastuneena, pidän ihan hyvänä sitä että koiran (ja omistajan!) on vaan kertakaikkiaan opeteltava kulkemaan remmissä nätisti. En vaan tiedä, miten tekisin sen tuon jässikän kanssa. Tai itseni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti