Välillä on vaikeaa

Välillä on vaikea hyväksyä,

että koirani on vielä pentu ja että sitä kiinnostaa aika usein kaikki muut asiat sata kertaa enemmän kuin minä

ja kun sitä kiinnostaa joku muu kuin minä

(kuten tänään koirakoulussa kaikki muut koirat ja hajut ja äänet)

se pyrkii sinne niin perkeleellisellä raivolla että käsi meinaa revetä irti

 

Koitan kuitenkin muistuttaa itseäni siitä, että tuo varmaankin menee iän myötä ohi

ja että pääasiassa Boris osaa kyllä käyttäytyä

se ei sentään vedä hihnassa koko ajan ja aina ja jatkuvasti

ja osaa jo olla suht pienillä kierroksilla pienessä häiriössä

ja normaalit kotillenkit menee useimmiten vallan mainiosti

mutta joskus sitten vaan häiriötä on ihan liikaa

kuten tänään koirakoulussa

ja sitten koko koira on yksi henkeä haukkova ja edelleen kovaa kiskova kolmekymmentä kiloa lihasta

 

Välillä vaan meinaa pinna palaa niin totaalisesti että hävettää ajatellakin

mutta kai sekin on normaalia

 

Kaikki on niin normaalia

kaikki nämä vaiheet ja vaikeudet

enkä mitenkään voi olla ainut ja yksin näiden ongelmien ja tuntemusten ja äärimmilleen venytetyn kärsivällisyyden kanssa, sen hetkellisen raivon ja epätoivon, kun tekisi mieli sitoa pentu puuhun ja lähteä itse vaan menemään

revi siinä sitten, minä en jaksa kun vaikutukseni koiran tekemiseen on just yhtä suuri kuin sillä puulla siitä kentän laidalla

Pentu on pentu

ja minun pentuni osaa jo paljon enkä saa vaatia siltä liikaa, ei se voi vielä olla valmis ja järkevä

mutta silti

miksei kukaan puhu siitä kun kerta kaikkiaan meinaa mennä hermo

onko se jokin yleinen salaisuus? Vain huono koiranomistaja hermostuu? Miten niitä tunteita käsitellään?

Kun koko ajan pelkää kuollakseen tekevänsä maailman suurimman munauksen jonka vuoksi koirasta ei koskaan tule kunnollista ja täyspäistä - koko ajan toimii vähän varpaillaan ja muistelee kaikkia lukemiaan ohjeita ja neuvoja ja kikkoja ja välillä tuntee itsekin olevansa joku kävelevä ohjekirja, varoo tekemästä mitään ellei muista jotain sitä tukevaa teoriaa. Ei kai ihme että välillä tulee näin lannistunut olo  - ei musta ehkä sittenkään ole tähän, eihän tuo penikka edes yritä kuunnella mua kun näköpiirissä on jotain niin ihanaa kuin koulutusryhmän muut koirat, vaikka minä kyllä teen kaikkeni, hihkun ja helisen ja tanssin ja vatkutan ja imuutan ja loikin ja houkuttelen ja rapisutan lihapullapussia ja vaikka mitä.

Mutta niin,

kai kaikki on normalia

Kaikki on niin normaalia että ihan oksettaa